Stanislaw Lem: Kyberias

Olen joskus hamassa menneisyydessäni lukenut jotain Stanislaw Lemiltä, mutta silloin ei ollut aikani otollinen hänen tyyppiselle kirjailijalle. Nyt käsiini saamani Kyberias sen sijaan osui ja upposi.

Kyberias koostuu useista tarinoista, joissa robottikeksijä Trurl joutuu tai hankkiutuu mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin:

• Miten maailma pelastui
• Trurlin kone
• Kunnon löylytys
• Trurlin ja Klapausiuksen seitsemän matkaa
• Ensimmäinen matka eli Gargantiuksen ansa
• Ensimmäinen matka (A) eli Trurlin elektrubaduuri
• Toinen matka eli kuningas Hirmunduksen tarjous
• Kolmas matka eli todennäköisyyslohikäärmeet
• Neljäs matka eli miten Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen
• Viides matka eli kuningas Valerianuksen kujeet
• Viides matka (A) eli Trurlin menetelmä
• Kuudes matka eli miten Trurl ja Klapausius rakensivat toisen asteen demonin kukistaakseen merirosvo Nyysiuksen
• Seitsemäs matka eli miten Trurlin täydellisyys johti sangen ikäviin seuraamuksiin
• Kertomus kuningas Neropatin kolmesta tarinakoneesta
• Altruisiini eli tosikertomus siitä miten eristeinen erakko Lullus yritti saada aikaan yleisen onnen ja mitä siitä seurasi

Trurl saattaa olla kyllä nerokas keksimään vaikka mitä vimpaimia, mutta joskus hän ei ajattele nenäänsä pidemmälle ja silloin syntyy ongelmia. Keksijä Klapausius on Trurlin verinen kilpakumppani, mutta vaikka parivaljakko välillä ottaakin mittaa toisistaan, he pystyvät tarpeen tullen toimimaan myös yhteistyössä, varsinkin jos heitä uhkaa yhtäläinen vaara.

Kyberiasta lukiessa mieleeni tuli toisen puolalaisen kirjailijan teos, Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus (arvostelu). Vaikka Kyberias on matematiikan ja fysiikan termeillä sekä ruuveilla ja muttereilla höystettyä tieteiskirjallisuutta ja Viimeinen toivomus fantasiaa velhoineen ja haltioineen, niistä molemmista näkyy kansantarinoiden syvät juuret, satujen ja myyttien paikoin verisetkin perinteet. Lemin hahmot ovat robotteja ja matkustelevat pitkin poikin avaruutta, pistäytyen planeetalla jos toisellakin, mutta silti ei kyseessä ole erityisen eksaktia tieteiskirjallisuutta. Juuri tuo leikkisä satumaisuus tekee siitä pehmeämpää, mutta ei yhtään vähempää nokkelaa ja älykästä.

Stanislaw Lem osaa naurattaa. Harvoin olen hihitellyt pariinkiin otteeseen yhtä kappaletta lukiessani ja samanlaisia kohtia kirja on pullollaan:

Kuka tahansa muu olisi Trurlin housuissa jo luovuttanut, mutta lannistumaton suunnittelijamme ja keksijämme ei antanut periksi. Hän rakensi ensin koneen, johon kuului digitaalimalli autiudesta ja tyhjyydestä ja jossa sähkömagneettinen henki liikkui elektrolyyttivetten päällä, ja lisäsi siihen sen jälkeen valoparametrit ja esigalaktisen pilven tai pari ja kehitti mallikokonaisuutta vähitellen ensimmäiseen jääkauteen saakka. Trurlin oli mahdollista edetä näin vauhdikkaasti siksi, että hänen koneensa pystyi viidessä miljardisosasekunnissa simuloimaan sata septiljoonaa tapahtumaa neljässäkymmenessä oktiljoonassa paikassa yhtäaikaisesti. Ja jos joku epäilee näitä lukuja, hän voi helposti tarkistaa ne itse.

Mutta kirjasta löytyy syvällisempikin taustavire loppua kohden, pohdiskeleva ja Trurlin tarinakoneen tarinoiden kautta opettavainenkin. Kybernettien historiaa nähdään vain välähdykseltä. Vaikka ihmiskuntakin on ilmeisesti olemassa, robotit pitävät heitä pelkkinä kalpeanaamoina. Ajatus siitä, että kalpeanaamat olisivat luoneet heidät, ei tunnu saavan kovinkaan innostunutta kannatusta, vaikka se totta olisikin. Niin robottien kuin ihmistenkin evoluutioon viitataan yhtäläisesti.

Käännös tuntui luettaessa erinomaisen sujuvalta ja rikkaalta. Saatuani kirjan loppuun, luin otteita myös kolmen ensimmäisen tarinan uusintakäännöksista. Kyberiaksen Miten maailma pelastui -tarinan käännöksessä on käytetty aika vapaata kättä ja se ei enää jälkeenpäin tuntunut yhtä aidolta kuin uudempi suomennos, joka seuraa enemmän kirjailijan omaa tekstiä. Olen miettinyt joskus ennenkin, kuinka paljon vapauksia kääntäjä saa ja voi ottaa, ilman että lukija tuntee itsensä petetyksi. Olen aiemmin lukenut mm. yhdestä kirjasta kääntäjän kirjoittaman vitsin, joka alkuperäisessä tekstissä oli jotain ihan muuta. Silti alkuperäinenkin olisi mielestäni kääntynyt ihan hyvin suomeksi. No, tämä on asia erikseen. Joka tapauksessa Kyberias on varmasti ollut kääntäjälle haasteellinen tehtävä ja noin yleisesti ottaen hän on onnistunut siinä hyvin. Lem viljelee runsaasti uusiosanoja ja väännelmiä ja suomennoksista välittyi kyllä niiden huumori.

Kyberias on virkistävä kirja ja voin jälleen olla tyytyväinen yhden genreklassikon tultua luetuksi, varsinkin kun kyseessä oli vieläpä näin erinomainen teos.

Arthur C. Clarke -palkinto Lauren Beukesille

Arthur C. Clarke -palkinnon voitti tänä vuonna etelä-afrikkalainen Lauren Beukes Zoo City -teoksellaan. Hän on parhaillaan myös John W. Campbell -palkintoehdokkaana.

Beukesin peitotut kilpakumppanit voi tsekata täältä. Palkinto ei siis mennytkään Ian McDonaldille, mitä useimmissa piireissä arveltiin. Zoo City tulee luettua varmaankin ennen heinäkuun loppua, kuten aion tutustua muihinkin Campbell-ehdokkaisiin. Tykkään tuosta Zoo Cityn kannesta kuin hullu puurosta. Kannattaa vilkaista isokoisempaakin versiota.

Game of Thronesia valkokankaalla Helsingissä

Haluatko nähdä George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan perustuvan tv-sarjan, Game of Thronesin kaksi (2) ensimmäistä jaksoa ilmaiseksi ennakkoon? Elokuvateatterin isolta valkokankaalta?

Canal+ tarjoaa siihen mahdollisuuden Helsingissä, Andorrassa (Eerikinkatu 11) tiistaina 3.5.2011 klo 18:30 alkaen. Niillä joilla vain on mahdollisuus mennä katsomaan, suosittelen! Harmi, että täältä pohjoisesta ei arkipäivänä ole mahdollista piipahtaa leffassa iltasella Helsingissä. Jos joku blogini lukija on menossa tapahtumaan, niin tulkaa ihmeessä kertomaan tunnelmianne kommentteihin!

Lisää tietoja Canal+:n Facebook-sivulta.

Gemmell-palkintoehdokkaiden lyhytlista julkistettiin

The David Gemmell -palkintoehdokkaiden lyhytlista on nyt virallisesti julkistettu ja näyttää seuraavalta:

Legend-palkinto, paras fantasiakirja

• Peter V. Brett: The Desert Spear (Voyager)
• Markus Heitz: War of the Dwarves (Orbit UK/US)
• Robert Jordan & Brandon Sanderson: Towers of Midnight (Orbit UK/Tor US) (arvostelu)
• Pierre Pevel: The Alchemist in the Shadows (Gollancz)
• Brandon Sanderson: The Way of Kings (Gollancz/Tor US)
• Brent Weeks: The Black Prism (Orbit UK/US)

Morningstar-palkinto, paras esikoiskirja

• Blake Charlton: Spellwright (Tor US) (arvostelu)
• Darius Hinks: Warrior Priest (The Black Library)
• N.K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms (Orbit UK/US)
• Alexey Pehov: Shadow Prowler (Tor US)
• Mary Victoria: Tymon’s Flight (HarperCollins Australia)

Ravenheart-palkinto, paras fantasiakirjan kansitaide

• Olof Erla Einarsdottir for Power & Majesty (HarperCollins Australia) (kuva)
• Victoria Frank for Tymon’s Flight (HarperCollins Australia) (kuva)
• Todd Lockwood for The Ragged Man (Pyr) (kuva)
• Cliff Nielson for The Hundred Thousand Kingdoms (Orbit) (kuva)
• Jon Sullivan for Shadow King (The Black Library) (kuva)

Legend-ehdokkaista olen lukenut Jordan/Sandersonin Towers of Midnightin ja kolmanneksen Peter Brettin The Desert Spearista. Pevellin kirjan luen kunhan se ilmestyy suomennettuna (Varjojen alkemisti) syksyllä. Brettin aloitin jo vuosi sitten, mutta luku keskeytyi kiinnostuksen puutteeseen. Yritän saada kirjan loppuun tänä vuonna. Esikoiskirjailijoista olen lukenut Charltonin Spellwrightin ja se oli selkeä pettymys odotuksiin nähden. Jemisinin The Hundred Thousand Kingdoms on ollut lukulistalla jo jonkin aikaa ja luettavana päivän verran, kun ilmoitus Hugo-ehdokkuudesta tuli. Näin alkuvaiheessa en ole muodostanut vielä mielipidettä kirjasta. Kansikuva-ehdokkaista yksikään ei oikein miellytä kovin kriittistä mieltäni juuri nyt. Ehkä myöhemmin. Eiköhän näistä voittajat kuitenkin löydy. Lyhytlistojen äänestys on kaikille avoin ja avautuu muutamien päivien kuluttua. Tilannetta voi tsekata täällä.

Hugo- ja John W. Campbell-ehdokkuudet 2011

Easterconin yhteydessä paljastettiin jälleen Hugo ja John W. Campbell -palkintoehdokkaiden nimet. Muutama yllätys itselleni tuli, mutta innokkaana aion tutustua kaikkiin ehdokkaisiin (vaikka esim. Bujold ei ole aiemmin iskenytkään). Alla useimmat kategoriat ehdokkaineen, ja kursiivilla minun osumani. Paras romaani -kategoriassa lisäksi perässä linkki arvosteluuni, jos kirja on jo luettuna (edit: olen lisännyt linkkejä myös myöhemmin). Jälleen kerran monia hyviä teoksia ei listalla näy (ei mm. suomalaisnimiä) ja Campbell-ehdokkaitani ei tälläkään kertaan mennyt yhtäkään läpi. Ian Tregillisin puuttuminen harmittaa eniten. Äänestäjiä oli joka tapauksessa ensimmäisellä kierroksella ennätysmäärä 1006 henkilöä. Vilkaiskaapa ihan huvikseen romaanikategoriasta mikä on ehdokkaiden sukupuolijakauma. Edellisen kerran oli neljä naista ehdokkaana vuonna 1992 (jolloin muuten Lois McMaster Bujold voitti), mutta sitä ennen ja jälkeenkin yleensä määrä on ollut 0-2. Kaikkien niiden kategorioiden ehdokkaat, joita en ole listannut tähän, voi katsoa vaikkapa Locus Onlinen kautta.

Paras romaani

• Blackout/All Clear by Connie Willis (arvostelu/arvostelu)
• Cryoburn by Lois McMaster Bujold
• The Dervish House by Ian McDonald (arvostelu)
• Feed by Mira Grant
• The Hundred Thousand Kingdoms by N.K. Jemisin (arvostelu)

Paras pienoisromaani

• “The Lady Who Plucked Red Flowers beneath the Queen’s Window” by Rachel Swirsky
• The Lifecycle of Software Objects by Ted Chiang
• “The Maiden Flight of McCauley’s Bellerophon” by Elizabeth Hand
• “The Sultan of the Clouds” by Geoffrey A. Landis
• “Troika” by Alastair Reynolds

Paras pitkänovelli (listaan, vaikka ehdokkaitani ei ole mukana)

• “Eight Miles” by Sean McMullen
• “The Emperor of Mars” by Allen M. Steele
• “The Jaguar House, in Shadow” by Aliette de Bodard
• “Plus or Minus” by James Patrick Kelly
• “That Leviathan, Whom Thou Hast Made” by Eric James Stone

Paras novelli (listaan, vaikka ehdokkaitani ei ole)

• “Amaryllis” by Carrie Vaughn
• “For Want of a Nail” by Mary Robinette Kowal
• “Ponies” by Kij Johnson
• “The Things” by Peter Watts

Paras oheiskirja

• Bearings: Reviews 1997-2001, by Gary K. Wolfe
• The Business of Science Fiction: Two Insiders Discuss Writing and Publishing, by Mike Resnick and Barry N. Malzberg
• Chicks Dig Time Lords: A Celebration of Doctor Who by the Women Who Love It, edited by Lynne M. Thomas and Tara O’Shea
• Robert A. Heinlein: In Dialogue with His Century, Volume 1: (1907–1948): Learning Curve, by William H. Patterson, Jr.
• Writing Excuses, Season 4, by Brandon Sanderson, Jordan Sanderson, Howard Tayler, Dan Wells

Paras näytelmäteos, pitkä

• Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 1, screenplay by Steve Kloves; directed by David Yates
• How to Train Your Dragon, screenplay by William Davies, Dean DeBlois & Chris Sanders; directed by Dean DeBlois & Chris Sanders
• Inception, written and directed by Christopher Nolan
• Scott Pilgrim vs. the World, screenplay by Michael Bacall & Edgar Wright; directed by Edgar Wright
• Toy Story 3, screenplay by Michael Arndt; story by John Lasseter, Andrew Stanton & Lee Unkrich; directed by Lee Unkrich

Paras näytelmäteos, lyhyt

• Doctor Who: “A Christmas Carol,” written by Steven Moffat; directed by Toby Haynes
• Doctor Who: “The Pandorica Opens/The Big Bang,” written by Steven Moffat; directed by Toby Haynes
• Doctor Who: “Vincent and the Doctor,” written by Richard Curtis; directed by Jonny Campbell
• Fuck Me, Ray Bradbury, written by Rachel Bloom; directed by Paul Briganti
• The Lost Thing, written by Shaun Tan; directed by Andrew Ruhemann and Shaun Tan

Paras kustannustoimittaja, lyhyet teokset

• John Joseph Adams
• Stanley Schmidt
• Jonathan Strahan
• Gordon Van Gelder
• Sheila Williams

Paras ammattitaiteilija

• Daniel Dos Santos
• Bob Eggleton
• Stephan Martiniere
• John Picacio
• Shaun Tan

Paras puoliammattilaislehti

• Clarkesworld, edited by Neil Clarke, Cheryl Morgan, Sean Wallace; podcast directed by Kate Baker
• Interzone, edited by Andy Cox
• Lightspeed, edited by John Joseph Adams
• Locus, edited by Liza Groen Trombi and Kirsten Gong-Wong
• Weird Tales, edited by Ann VanderMeer and Stephen H. Segal

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle

• Saladin Ahmed
• Lauren Beukes
• Larry Correia
• Lev Grossman
• Dan Wells

Äänestysaikaa on heinäkuun loppuun saakka ja Hugo-voittajat julistetaan 20.8.2011 Renovationissa. Katsoin Easterconin livelähetyksen Hugo-nimeämisistä ja eniten hilpeyttä herätti Paras lyhyt näytelmäteos... Doctor Who, Doctor Who, Doctor Who... Fuck me, Ray Bradbury. Toivottavasti myös Renovation näyttää itse Hugojen jaon livenä netissä elokuussa. Mukavaa katsottavaa.

BSFA-palkinto McDonaldille

British Science Fiction seura (BSFA) jakoi palkintonsa tänään Easterconissa vuoden 2010 parhaasta romaanista. Voittajaksi selvisi Ian McDonaldin The Dervish House. Odotettu voitto. Oma arvosteluni kirjasta löytyy täältä.

Viime vuonna China Miéville nappasi The City & The Cityllä samaisen palkinnon, sen jälkeen Arthur C. Clarke -palkinnon, Hugo-ehdokkuuden ja (jaetun) Hugo-voiton. Nyt on mielenkiintoista seurata, tekeekö McDonald saman The Dervish Housella. Kuten kirjan arvostelun yhteydessä jo ilmoitinkin, itse äänestin The Dervish Houselle Hugo-ehdokkuutta.

BSFA:n novellivoittajaksi valittiin Aliette de Bodardin The Shipmaker. Ei ole tuttu kirjailija ja tarinakaan minulle (taisi jäädä Campbell 2009 -ehdokkuusnäyte lukematta), mutta huomasin kirjailijan kotisivulta, että sen voi lukea netissä ilmaiseksi täällä (pdf). Pitänee tutustua. Best Non-Fiction voittajaksi valittiin Paul Kincaidin Blogging the Hugos: Decline, Big Other ja Best Art -kategorian Joey Hi-Fi Lauren Beukesin Zoo Cityn kansikuvalla.

Douglas Hulick: Among Thieves

Douglas Hulickin esikoiskirjan Among Thievesin yhteydessä on mainittu sellaisia tunnetumpia nimiä kuin Brent Weeks, Joe Abercrombie ja Scott Lynch, mikä sai tietenkin kiinnostukseni heräämään mistä on kyse. Kun kirja lisäksi sijoittuu varkaiden maailmaan, oli lupa odottaa harmaita ja mielenkiintoisia hahmoja kuten Lynchilla tai jopa Fritz Leiberilla. Tänä vuonna julkaistu Among Thieves aloittaa A Tale of the Kin -sarjan ja ilmeisesti tulossa on trilogiaa pitempi sarja.

Päähenkilö Drothe on Nose, tiedonnuuskija Ildreccan kaupungin alamaailmassa, joka välittää tietonsa jengipomolleen Niccolle. Drothelle kuuluminen varkaiden yhteisöön on kunnia-asia. Se on hänen perheensä, vaikka hän ei kaikkein pidetyin perheenjäsen olekaan. Varkaiden maailma ei ole helppo paikka elää, mutta onneksi Drothella on tukenaan Bronze Degan, taidokas miekkailija ja ystävä. Pomonsa käskystä Drothe joutuu suorittamaan tehtävää, joka johtaakin johonkin suurempaan ja vaarallisempaan kuin mitä Drothe osasi odottaa. Juonittelujen, petosten ja taikuuden keskellä yhdeltä jos toiseltakin kysytään kenelle he ovat uskollisia, eikä vastaukseen ole aina luottamista, kun peliin ovat sekaantuneet jopa suuret rikollispomot, Harmaat prinssit, jotka haluavat käsiinsä Drothella olevan arvoituksellisen muinaisjäännöksen hinnalla millä hyvänsä.

Among Thieves alkaa railakkaasti kidutuskohtauksella ja reipas meininki jatkuu koko kirjan ajan. Hulick esittelee alkupuoliskolla hahmonsa ja tapahtumaympäristön sekä maailman historiaa vetävällä tavalla. Rikollisten eri hierarkiatasot erilaisine nimikkeineen ovat mielikuvituksellisia ja myös kuningaskunnan muinaisen hallitsijan sekaantuminen taikuuteen ja hänen inkarnaatioidensa tarina on omalta osaltaan kiehtova. Yhdistettynä nämä kaksi eri tasoa eivät aivan toimi ihan niin kuin niiden toivoisi toimivan, vaikka Hulick käyttää kyllä kaiken taitonsa punoakseen monimutkaisen kudoksen niiden välille. Käänteistä ja kiermuroista ei ole pulaa. Hulickin hahmot on tarkoitettu olemaan harmaita, mutta valitettavasti hän ei siinä täysin onnistu. Tietyt piirteet paistavat liikaa selkeästi läpi nollaten yrityksen tehdä hahmoista aidosti sisäisesti ristiriitaisia. Yrityksen puutteesta se ei jää kiinni, jokin vain ei naksahda kohdilleen. Välillä tuntuu, ettei kirjailija osaa päättää mikä hahmojen voimatilanne on. Hän saattaa kohtauksessa tehdä yhdestä hahmosta pelokkaan alaisen, joka hetkeä myöhemmin antaa töksäyttää käskyn pomolleen - ja vaarallinen ja pelottava pomo tottelee. Lukijan kannalta tuollainen on hämmentävää ja epäuskottavaa. Varsinkin kun lukijan pitäisi pystyä nostamaan tuo käskytettävän tason pomous myöhemmässä vaiheessa tavoittelemisen arvoiseksi. Rypistelin otsaani useassakin epäuskottavassa kohdassa. Joitan hahmojen välisiä keskusteluja olisi voinut hioa vielä hieman, kun taas muutamat päähahmon ja tämän ystävän välisistä sananvaihdoista singahteli kuin rasvattu salama. Epätasaisuus jäi haittaamaan. Kuten monesti sarjan ensimmäisessä kirjassa monia yksityiskohtia jää auki ja selittämättä, näin esimerkiksi Drothen isäpuolen ja hänen antamiensa oppien merkitys. Tämä on tarkoituksellista ja ainakin tässä tapauksessa saa odottamaan seuraavaa kirjaa.

Yksittäisistä heikkouksistaan huolimatta Among Thieves on kiinnostava ja viihdyttävä lukukokemus. Alun huumori on erinomaista, taistelukohtaukset onnistuneita ja taikuus, jos ei anna harrypottermaisuuden häiritä, on fantastinen elementti. Kirja on myöskin tasaisen vauhdikas. Kunhan (ja toivottavasti) Hulick pääsee irti esikoiskirjailijan lastentaudeista, on odotettavissa vieläkin viihdyttävämpää luettavaa. Ja kunhan hän vain uskaltaa hahmojensa aidosti olla harmaita, ei vain "pukeutua" harmaisiin. Scott Lynchin tasolle Hulick ei yllä tällä kirjalla, mutta kyllä hänestä potentiaalia löytyy.

Kirjan kannesta sen verran, että vaikka kustantajat kuinka väittävät, että tuollainen kansi myy, niin minut se nykyään lähinnä karkottaisi pois, jos valitsisin lukemiseni kannen perusteella. Eikö tämä huppu/viittamies-trendi voisi mennä jo ohi?!

Game of Thrones - se alkoi...

Game of Thrones -sarja sai USA:n ensi-iltansa viime yönä Suomen aikaan. Olen ennen muuta George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan fani, ja ensimmäisellä katselukerralla tv-sarja ei tuntunut niin hyvältä kuin odotin. Ensimmäisessä jaksossa (Winter is Coming) ei sinänsä ole mitään vikaa, näyttelijät ja tunnelma on kohdillaan, mutta tässä on totuttelun paikka edessä, katsoa hahmoja joilla on kasvot, mutta jotka eivät ole ne kasvot ja ilmeet, jotka kirjoja lukiessa on mielikuvissaan luonut. Ja eihän tapahtumat kaikki ole suoraan kirjoista. Osa puuttuu, osa on lisätty. Se on kuitenkin ymmärrettävää. Kyseessä on kaksi eri mediaa.

Huomaan pyörittäväni GoT:n alkutekstejä ja tunnusmusiikkia kerta toisensa jälkeen. Introssa on jotain huumaavaa, jotain mikä saa ajatuksen kirjojen uudelleenluvusta yhä houkuttelevammaksi. Koko ensimmäinen jakso on YouTubessa jo katsottavissa, mutta en linkitä niihin videoihin, jokainen etsiköön halutessaan ne itse. Sen sijaan alla on HBO:n virallinen spoileriton Game of Thronesin alkutunnari katsottavana. Vaikka se on kaikin puolin upea, niin muutama virhe siitäkin löytyy näyttelijänimien edessä olevista vaakunatunnuksista. Harmi. Tästä se kuitenkin nyt alkoi. Suomen virallinen ensi-ilta on 4.5. klo 21:00 Canal+:lla.

Edit:// Toisen katselukerran jälkeen eka jakso tuntuu huomattavasti paremmalta ja itse asiassa loistavalta. Piti päästä vain kynnyksen yli.

Octavia E. Butler: Imago

Imago on Octavia E. Butlerin Xenogenesis-sarjan kolmas osa. Ensimmäisen osan eli Aamunkoiton arvostelu löytyy täältä ja toisen osan eli Puolipäivän riittien arvostelu täältä. Imago ilmestyi englanninkielisenä vuonna 1989 ja suomenkielellä 1992. Kaikki kolme kirjaa on niputettu englanninkielisinä myöhemmin kokoelmaksi ja nimetty uudestaan Lilith's Broodiksi, noin mutu-tuntumalla käännettynä: Lilithin lapsikatras. Ja niitähän kirjassa riittää, siis Lilithin lapsia, myös Imagossa.

Puolipäivän riiteistä on kulunut reilut 50 vuotta. Akinin ponnistelu akjai-ihmiskunnan siirtämisestä Marsiin on onnistunut, ja lisääntymiskykyisiä puhtaasti ihmisinä säilyneitä asustelee nyt omissa oloissaan. Osa ihmisistä on valinnut elämän oankalien seurassa, mutta Maassa asuu vielä siirtokunta niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole tekemisissä alienien kanssa ja ovat vieläpä lisääntymiskykyisiä, ei oankalien steriloimia. Heillä on oma kantaäitinsä. Ryhmän pienen piirin pariutuminen on vahvistanut perinnöllisten sairauksien siirtymistä, ja yhteisön jäsenistä ei enää juurikaan löydy terveitä yksilöitä. Imagon päähenkilö on Jodahs, yksi Lilithin jälkeläisistä. Jodahs on koostelapsi, mutta edellisen kirjan Akinista poiketen, hän ei kuulu mies- tai naissukupuoleen vaan on ooloi, oankalien kolmannen sukupuolen edustaja. Kirjassa seurataan Jodahsin kasvua aikuisvaiheeseen ja hänen pyrkimyksiään luoda vapaasti yhdistyvä ihmisten ja oankalien yhteiskunta Maahan, niin pitkäksi aikaa kuin Maa vain asumiskelpoisena pysyy.

Imago on hyvin samankaltainen tarinankaareltaan kuin Puolipäivän riitit. Vaikka ooloi on erilainen kuin miessukuinen oankali, niin Jodahsin ja Akinin tarinat eivät eroa toisistaan niin paljoa kuin ihmis-Lilithin ja Akinin tarinat. Imagossa on paljon toistoa, eikä se yllä edeltäjäkirjansa tasolle. Toki Butler esitteli jälleen uusia mielenkiintoisia piirteitä ooloista, mikä korosti edelleen sitä kuinka erilaisia alienit ihmisistä ovat. Booksy oikestaan puki Puolipäivän riitit -arvostelun kommenteissa yhdessä lauseessa sanoiksi sen mitä en itse saanut sanottua, vaikka kuinka kiertelin ja kaartelin: alienit ovat oikeasti aika outoja! Siinä se. Butler on saanut luotua oikeasti oudon avaruusoliolajin, eikä ole inhimillistänyt sitä tippaakaan liikaa. Oankalit kolmine sukupuolineen, kaksine sydämineen ja outoine logiikkoineen olivat juuri niin omituisia, että se sai minut sekä ihastelemaan heidän erilaisuuttaan, että tuntemaan itseni vaivautuneeksi. En ole lainkaan varma, että haluaisin olla oankalien kanssa missään tekemisissä. Pahinta kuitenkin on, etten tuntenut lukiessa halua olla myöskään osa Butlerin kuvaamaan itsekeskeistä ja hierarkista ihmiskuntaakaan. Kun pohdiskelin kirjan loputtua tarinan herättämiä tuntemuksia, tajusin, että olin vasta lukenut toisenkin kirjailijan tarinan, joka sai aikaan paitsi ihastusta myös vaivautuneisuutta. Megan Lindholmin A Touch of Lavenderin (v. 1989, The Inheritance -arvostelu) alienit olivat yhtä outoja ja käsittämättömiä. Samalla lailla molemmat tarinat aiheuttivat tyhjyyden tunnetta. Butlerin Lilith on loppujen lopuksi hyvin surullinen hahmo.

Butler on älykäs kirjailija, jolta löytyy myös huumorintajua. Biogenetiikka, perinnöllisyys ja geenimanipulaatio olivat yhä tärkeitä osa-alueita, mutta myös ooloin aikuistuminen, kehityskaari, seksuaalisuus ja sen vaikutus ihmisen psyykeeseen. Näitä käsiteltiin ensimmäisessä kirjassakin, mutta vain ohimennen. Yksinjäämistä, yhteisöllisyyttä ja kanssakäymistä käsiteltiin tasolla, joka piti enemmänkin oivaltaa kuin vain lukea. Imagossa korostui entistä enemmän myös ennakkoluulo, joka selitti myös miksi sarjan ihmisalkuäidin nimi on Lilith.

Olen erittäin tyytyväinen, että tulin lukeneeksi sarjan, vaikka vasta näin paljon jälkikäteen. Voin varauksetta suositella sitä muillekin, jotka eivät vielä Octavia E. Butleria ole lukeneet. Sarja avasi uudenlaisia näkymiä sf-genrestä. Aamunkoiton yhteydessä kritisoin kirjan kansikuvaa ja saman voi tehdä Imagon kansikuvallekin. Eipä sillä ole kirjan kanssa sinänsä tekemistä.

Daniel Abraham: The Dragon's Path

Daniel Abraham yllätti minut The Long Price Quartet -sarjallaan positiivisesti (arvostelut täällä ja täällä). Myös Leviathan Wept -novellikokoelma (arvostelu) oli kiinnostava kokonaisuus, vaikka kirjailijan lyhytmuotoiset tarinat ovatkin tyyliltään erilaisia kuin mitä sarjan kerronta. Odotin uutta The Dagger and the Coin -sarjan aloittavaa The Dragon's Pathia kuitenkin pienoisella varauksella, sillä Abraham kertoi sen ensinnäkin olevan hyvin erilainen kuin Long Price ja toisaalta yksikään juonikuvaus kirjasta ei onnistunut vakuuttamaan minua kirjan erinomaisuudesta. Ostin alunperin kirjan perinteisenä printtinä, mutta vajaa puolet luin siitä myöhemmin hankkimanani e-kirjana.

Aikoinaan Lohikäärmeiden keisarikunnan hajottua, muodostui uusia kuningaskuntia ja kolmetoista ihmiskunnan roduista selvisi elossa; Firstblood, Jasuru, Yemmu, Tralgu, Cinnae, Dartinae, Timzinae, Kurtadam, Raushadam, Haaverkin, Southling ja Drowned. Jokaisella näillä rodulla on omat ominaispiirteensä paitsi ulkonäöllisesti niin myös kulttuuriin ja tapoihin liittyen. Kirjan tarinaa seurataan pääasiassa neljän henkilön näkökulmasta. Cithrin Bel Sarcour on nuori nainen, joka on kasvanut Medean pankin holhokkina jäätyään lapsena orvoksi. Hän asuu Vanain vapaakaupungissa, mutta kun Antean kuningaskunta päättää valloittaa kaupungin, Cithrinin huoltaja lähettää hänet karavaanissa pois kaupungista pojaksi naamioituneena mukanaan pankin suuri omaisuus piilotettuna vankkureihin. Päämääränä karavaanilla on Carsen kaupunki. Kapteeni Marcus Wester on tunnettu ja kunnioitettu sotilas, jonka taustalla on kuitenkin traagisia tapahtumia. Hän lähtee turvaamaan karavaanin kulkua, mutta koskapa hänen miehensä on otettu armeijaan, hän värvää seurakseen joukon näyttelijöitä esittämään turvamiehiä. Geder Palliako on kirjoituksista ja historiasta kiinnostunut ylhäissuvun poika armeijassa, jossa häntä simputetaan. Useiden sattumien kautta, ja hänestä itsestään riippumatta hänen roolinsa kuningaskunnan vaikuttajana kuitenkin kasvaa. Paroni Dawson Kalliam on Antean kuninkaan lapsuudenystävä, mutta silläkään ei välttämättä ole merkitystä kun poliittiset juonittelut vaarantavat kuninkaskunnan.

Olen viime aikoina asettanut eeppiselle fantasialle hieman tiukemmat kriteerit kuin monille muille genren alalajeille, koska olen lukenut eeppistä fantasiaa ehkäpä eniten ja törmännyt siinä liikaa sellaiseen kierrätykseen, joka ei uudista genreä lainkaan ja alkaa tuntua ajan myötä puisevalta. Tämä kannattaa huomioida, kun lukee arvostelua The Dragon's Pathin(kin) osalta. Daniel Abraham on hyvä kirjailija, se on ensimmäisenä sanottava. Hänen tekstinsä on sujuvaa, mukaansatempaavaa ja viihdyttävää. The Dragon's Path on juuri näiden seikkojen vuoksi kohtalaisen nopealukuinen, selkeä ja jopa sivunkääntäjä. Abraham ei tarjoa kirjallaan kuitenkaan mitään erityisen uutta, se on The Long Price Quartetin luovan uutuuden tuulahduksen jälkeen paluuta perinteisempään kerrontaan. Puitteet ovat tyypillisen keskiaikaiset, erilaiset tavallisista ihmisistä poikkeavat rodut omituisine silmineen ja korvineen eivät ole ennen näkemättömiä. Kunniantuntoisia ja maineikkaita sotilaita vähemmän onnellisine taustoineen, orpoja lapsia tekemässä suuria tekoja, nörteistä arvostetuiksi nousevia henkilöitä, jotka pääsevät näyttämään kiusaajilleen jne. löytyy pilvin pimein, jopa vielä monisyisempinä hahmoina kuin mitä Abraham pystyy tässä kirjassa tarjoamaan.

Taustalla on salaperäinen historia, josta ei tunnu löytyvän tietoja, mutta onneksi syrjässä maailman menosta elää vielä pappisorganisaatio, joka palvoo jumalatartaan, ja päätellen heti ensimmäisestä luvusta, jotain kamalaa on sieltä suunnalta tiedossa. Juonikuvio ei siltä osin täysin vielä avaudu, eikä vihjailut muinaiseen jumalattareen ja lohikäärmeisiin saa vielä oikein tuulta siipien alle. Sarjasta on kuitenkin tulossa viiden kirjan mittainen, joten tässä vaiheessa ollaan vasta tarinan alussa. The Dragon's Pathista jääkin tunne, että saimme vasta pienen raapaisun siitä mitä on luvassa, ja juoni monimutkaistuu matkan varrella. Toivottavasti myös hahmot saavat enemmän syvyyttä jatkossa, sillä ehkäpä muutamaa vilausta lukuunottamatta, heistä jää kohtalaisen yksipuoleinen kuva. Potentiaalia on kyllä enempäänkin, esim. Gederissä. Tämä seikka ei vienyt pois sitä tosiasiaa, että kaikkien osuuksia seurasi kuitenkin kiinnostuneena. En voi kylläkään sanoa, että yksikään heistä olisi päässyt sille tasolle, että välittäisin siitä mitä heille tapahtuu. Sivuhahmoista näyttelijäseurueen johtaja Kit kiinnosti enemmän kuin yksikään päähahmoista.

Vaikka The Dragon's Path on tyyliltään erilainen kuin The Long Price, jotain vaikutteita siinä on tunnistettavissa aiemmasta sarjasta. Abraham esittelee tiettyjä yhteiskunnan toimintaan liittyviä taloudellisia ja poliittisia toimintoja samankaltaisella tyylillä. Cithrinin mukana päästään katsomaan mm. keskiaikaista pankkitoimintaa. Myös ulkopuolisia vaikutteita kirjaan on ujuttautunut lukujakoa myöten. Välillä alkoi tuntua, että Abraham on ollut jo liikaakin tekemissä George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan kanssa, varsinkin nyt kun hän käsikirjoittaa sarjaa sarjakuvaksi. Martinin vaikutus ei pompannut kuitenkaan häiritsevästi esille, ja toivottavasti ei tee sitä jatko-osissakaan.

The Dragon's Path on keskinkertaista fantasiaa juoneltaan, mutta hyvin kehittymiskelpoisen sarjan avausosa. Jonkinlainen vihje on annettu, että juoni muuttuu vielä yllättävämmäksi. Daniel Abraham osaa kertoa tarinaa vangitsevasti ja se onkin suurin syy, miksi kirjan lukeminen oli nautinto. Lisämateriaalina ja tukena kirjan rotujen kuvaukselle, Abraham esittelee rodut lyhyesti myös kotisivullaan. Lisäksi nettisivulta löytyvä kartta oli apuna e-kirjaa lukiessa, jolloin karttaa ei valitettavasti saanut zoomattua suurempaan kokoon.

2011 loppuvuoden tulevia käännöskirjoja

Vaikka onkin vasta huhtikuu, niin pieni katsaus loppuvuoden (minua) kiinnostaviin käännösjulkaisuihin lienee paikallaan. Monia odotettuja teoksia on tulossa, ja hieman odottamattomiakin.

Toukokuussa on tulossa Like kustannukselta Richard Morganin Musta mies. Teos kiinnostaa senkin vuoksi, että kirjailija on itse tulossa Suomeen heinäkuussa Finnconiin. En ole suunnitellut lukevani Morganilta muuta kuin kyseisen käännöksen ennen vierailua. Kevään mittaan myyntiin tulee Kirjavan mukaan myös George R.R. Martinin Kuninkaiden koitoksen kovakantinen ja kuvitettu painos, joka on kylläkin tullut luettua useaan kertaan vuosien varrella, mutta tietenkin Petri Hiltusen kuvitus kiinnostaa.

Kesällä Syksyllä ilmestyy Joe Abercrombien Ensimmäinen laki -trilogian toisen osa suomennos, työnimeltä Ennen kuin heidät on hirtetty. Heinäkuun listalla on Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekka, niin ikään Noituri-sarjan kakkososa. Aiemmin syksyyn siirretty Steph Swainstonin Aika on lahjoista suurin onkin mahdollisesti tulossa myös jo kesällä. Kirja on Linna-sarjan toinen osa. Syksylle on ajoitettu Pierre Pevelin Varjojen alkemisti, Kardinaalin miekkojen kakkososa (johan näitä kakkosia nyt onkin listalla) ja yllätyksenä minulle Dmitri Gluhovskin Metro 2034. En odottanut jatkoa Metro 2033:lle näinkin pian. China Miévillen The City & The Cityn käännös, työnimellä Toiset, on loppuvuoden aikataulussa. Lokakuussa ilmestyvä Gene Wolfen Kiduttajan varjo avaa Uuden auringon kirja -sarjan, johon tulossa ainakin neljä osaa Gummerukselta. Wolfen teokset ovatkin kiinnostaneet jo jonkin aikaa, mutta sopivaa tilaisuutta tarttua niihin ei ole ollut. Nytpä se sitten käännöksen myötä tulee. Käännöksen julkaisu on siirtynyt vuodelle 2012. Loppuvuosi näyttää siis ihan kivalta käännösjulkaisujen osalta. Vaikka osan näistä mainituista teoksista olenkin lukenut jo alkuperäiskielellä, löytävät ne suomennoksinakin tiensä kirjahyllyyni. Mielelläni ostaisin kaikki teokset, Martinin kuvitettua kirjaa lukuunottamatta, kyllä e-kirjoina, mutta yksikään kustantaja ei taida niitä siinä formaatissa tarjota. Olisi kyllä jo aika!

Octavia E. Butler: Puolipäivän riitit

Puolipäivän riitit, alkuperäiseltä nimeltään Adulthood Rites, on Octavia E. Butlerin Xenogenesis-trilogian toinen osa. Englanniksi kirja julkaistiin vuonna 1988 ja suomeksi 1991.

Lilith Iyapo on elänyt oankalien kanssa useita kymmeniä vuosia Maassa Aamunkoiton tapahtumien jälkeen. Hänellä on kolme koostelasta, kaksi ensimmäistä tyttöjä ja kolmas poika, ensimmäinen ihmissyntyinen koostepoika. Akin on puoleksi ihminen ja puoleksi oankali, vaikkakin muistuttaa lapsena ihmistä. Ulkoisesta olemuksestaan huolimatta Akin on kehittynyt nopeammin kuin ihmislapsi. Hän puhuu jo heti vauvana, muistaa kaiken ja hänen kielensä toimii niin aistimena kuin tappavana pistimenäkin. Akin on kahden rodun linkki ja kun vastarintaihmiset kaappaavat hänet, oankalit eivät noudakaan lasta pois vaan antavat tämän tutustua ihmiskuntaan, joka elää omissa yhteisöissään ja kieltäytyy minkäänlaisesta kanssakäymisestä oankalien kanssa. Ihmiset eivät kuitenkaan saa lapsia, siitä oankalit ovat pitäneet huolta ennen kuin toivat heidät takaisin maahan. Akin näkee ja ymmärtää mitkä seuraamukset tällä teolla on ihmisille, ja hän ryhtyy ajamaan heille mahdollisuutta elää omana itsenään, puhtaasti ihmisinä, niin kuin osa oankaleistakin elää akjai-ryhmänä, geenivaihdon ulkopuolella. Mutta onko ihmiskunnalla enää mahdollisuuksia sisäisten ristiriitojen repiessä ja kun Maastakaan ei ole enää asuttavaksi pitkään.

Puolipäivän riitit on Aamunkoittoa tasapainoisempi kirja, mikä johtunee siitä, ettei siinä tarvitse enää esitellä uutta asiaa, vaan päästään kunnolla tarkkailemaan ja pohtimaan niin ihmismieltä kuin oankalejakin. Pidän edelleen ongelmana, kuten ykköskirjan kohdallakin, että ihmisten kuvaus on kielteistä ja siksi Akinin tarve ajaa heidän asiaansa tuntuu vähemmän uskottavalta. Siitä huolimatta on helpompi samaistua ihmisten maailmaan kuin oankalien. Mitä enemmän oankaleista lukee, sen kiinnostavampia ne ovat, mutta samalla heidän itsepäisen hyvää tahtova ajatusmaailmansa saa heidät tuntumaan pahemmilta orjuuttajilta kuin jos he olisivat oikeasti pahoja. Esimerkiksi Lilithin kuvaus siitä kuinka hän on tullut raskaaksi ja tehnyt useita koostelapsia, kuulostaa hyvinkin raiskaukselta (ei teknisesti, vaan enemmän henkisesti), ja silti hän itsekin epäröi asian suhteen, kun oankalit vakuuttavat, että hän halusi lapsia vaikkei sitä tiedostanutkaan.

En voi sanoa ymmärtäväni oankaleja tai edes pitäväni heistä, mutta on pakko myöntää, että Butler on luonut hyvin omaperäisen lajin science fiction maailmaan ja käyttää erinomaisesti hyödyksi biogenetiikkaa ja psykologiaa tekstissään. Jollain tasolla tiedostan, että jos tietäisin näistä tieteenhaaroista enemmän, ymmärtäisin Xenogenesis-sarjaakin paremmin, kaikkia niitä hienouksia mitä Butler on siihen ujuttanut. Puolipäivän riitit on mielestäni ensimmäistä kirjaa parempi ja varsin kelpoinen jatko-osa, joka herättää halun lukea myös kolmannen kirjan, Imagon, jotta tietää miten tarina päättyy. Kirjan kansikin on jo paremmin sarjaan sopiva kuin ykkösosassa.

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Octavia E. Butler oli yksi sf/f-genren harvoista tummaihoisista kirjailijoista. Tänä päivänä heitä on jo useitakin, mm. Nalo Hopkinson, Nnedi Okorafor, N.K. Jemisin ja David Anthony Durham. Silti joukko ei ole vieläkään suuren suuri. Butler lienee useille näille nykykirjailijoille tiennäyttäjä, ainakin Hopkinsonille. 1988 julkaistu Dawn ja sen vuonna 1990 tehty käännös Aamunkoitto on Xenogenesis -trilogian ensimmäinen osa.

Maapallo on pohjoisilta osilta kylmä ja asuinkelvoton maailmansodan jäljiltä. Vain muutamia ihmisiä on pelastunut kun avaruudesta saapuneet Oankalit katsoivat heidän olevan pelastamisen arvoisia. Oankalit tekevät DNA-vaihtokauppaa. He ovat jalostaneet oman perimänsä huippuunsa, eikä geeneissä ole enää tarpeeksi vaihtelua. Heidän ainoa mahdollisuus selviytyä tulevaisuudessa on käyttää toisen lajin geenejä saadakseen perimäänsä diversiteettiä. Lilith Iyapo on yksi pelastetuksi tulleista ihmisistä. Pitkä tumma nainen ei kuitenkaan muitta mutkitta pysty hyväksymään oankalien omavaltaisuutta, nämä kun muuttavat Lilithin kemiaa ja soluja tämän ollessa nukutettuna, vaikkakin parantavat myös Lilithiltä syövän ja antavat hänelle vahvistavia ominaisuuksia. Oankalit ovat muutenkin ihmisistä poikkeavia. Lonkeroinen ulkonäkö ja mies- ja naissukupuolen lisäksi kolmas sukupuoleton ooloi-ryhmä aiheuttavat kovasti sopeutumisvaikeuksia. Ooloit ovat Butlerin kirjassa sukupuolten linkki toisiinsa. Aikaa myöten Lilithin tehtäväksi jää sopeuttaa myös muita pelastettuja ihmisiä oankaleihin ja heidän ehtoihinsa, jotta he jälleen pääsisivät takaisin Maahan. Mutta oankalit haluavat muutakin kuin vain hyödyntää ihmisten DNA:ta lajinsa sisällä. He haluavat yhdistää Oankalit ja ihmiset.

Butler luo varsin mielenkiintoisen asetelman kahden lajin keskelle ja havainnoi ihmislajin monet käyttäytymistavat, kun vastaan tulee tilanne, jolloin ihminen ei olekaan se lajien kuningas, kaikkivoipa hallitsija. Aamunkoitossa ihminen on altavastaaja, joka pakotetaan ajattelemaan mikä on hänelle itselleen parasta, ja kuinka pitkälle vastarintaa voi tai kannattaa tehdä. Oankalit ovat uhkaavia siitäkin huolimatta, että heillä on ratkaisuja moniin ihmiskunnan vitsauksiin, niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin. Ratkaisujen seurauksena ei kuitenkaan enää ole ihmiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme. Tämä vaihtoehto ei ole helppo valinta. Butlerin tarkoituksena lienee ajaa kirjallaan sanomaa suvaitsevaisuudesta niin rotujen kuin sukupuoltenkin välille.

Ihmiset ovat Aamunkoitossa kaikessa inhimillisyydessään ja pelossaan hieman negatiivisesti kuvattuja. Lilith on onnistunut hahmo, sillä hän sopeutuu tilanteeseen, mutta ei ilman vastarintaa, eikä sen jälkeenkään ole aivan samaa mieltä valloittajiensa kanssa. Hän on tavallaan orja, mutta yrittää selviytyä. Tämä tilanne tekee hänestä ulkopuolisen myös omiensa joukossa, sillä hän on muutoksien jälkeen tarpeeksi erilainen, ettei häntä enää hyväksytä ihmisten joukkoon mukisematta. Butler yrittää tuoda paljon ajatuksia esille, mutta Aamunkoitto jää hieman keskeneräiseksi. Se on liian pelkistetty, jotta pääsisi kunnolla pohtimaan mitä kaikki merkitsee. Jälleen kerran kirjassa on huomattavissa myös aikaleima. Neuvostoliitto oli vielä olemassa kirjan kirjoittamishetkellä ja poliittinen USA-Neuvostoliitto -vastakkainasettelu näkyy kirjassa häiritsevästi. Ehkä myös henkilöhahmojen asenteet kuvaavat aikakautta, sillä jokin saa minut uskomaan, että tänä päivänä kirjoitetut hahmot olisivat erilaisia.

Butler on ollut rohkea valitessaan päähahmokseen tummaihoisen naisen ja aiheekseen lajien välisen kanssakäymisen, jossa on seksuaalista jännitettä. Aamunkoitto ei kuitenkaan pääse oikein vauhtiin, jotain jää puuttumaan ja siksi toivonkin, että jatko-osat Puolipäivän riitit ja Imago tuovat tarinaan tarvittavaa lisäpotkua. Lukiessani Aamunkoittoa en voinut olla ajattelematta vasta luettua Robin Hobbin Megan Lindholmin Drum Machine -novellia. Molemmat tarinat tähtäävät samanlaiseen erilaisuuden, monipuolisuuden sekä yksilöllisyyden hyväksymiseen, mutta lähestymistavat ovat hyvinkin erilaiset.

Kirjan kansi muuten rupeaa ärsyttämään sen jälkeen kun on hetken lukenut kirjaa. Kuvan naisella ei ole mitään tekemistä tummaihoisen ja siten normaalisti tummasilmäisen päähenkilön kanssa. Mistä ihmeestä on ollut kyse, kun tuollainen kansi on hyväksytty. Aivan kuin kannentekijä ei olisi lukenut kirjaa (mikä ei tietenkään ole mitään uutta).

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Vuonna 2005 julkaistu Ole luonani aina on ensimmäinen kirja, jonka olen Kazuo Ishigurolta lukenut. Siitäkin huolimatta, että hänen kirjaansa perustuva elokuva, The Remains of the Day eli Pitkän päivän ilta on yksi pitkäkestoisista suosikeistani. Myös tästä Never Let Me Go -kirjasta on tehty elokuvasovitus, josta arvostelun loppuolella hieman enemmän.

Kirjan kertojahahmo on Kathy, 31-vuotias valvoja, joka muistelee elämäänsä Hailshamin eristetyssä sisäoppilaitoksessa, jossa hän vietti lapsuutensa yhdessä ystäviensä Tommyn ja Ruthin kanssa. Muistelmat kattavat myös Hailshamin jälkeisen väliajan Mökeissä ennen valvojiksi ja luovuttajiksi ryhtymistä ja hieman kuvausta Kathyn valvoja-ajalta. Lapsuus vaikuttaa pintapuolisesti kovinkin onnelliselta isossa suojatussa yhtenäisessä joukossa. Lukijalle tippuu kuitenkin matkan varrella outoja yksityiskohtia, kuten etteivät lapset voi poistua alueelta, heihin suhtaudutaan oudoksuen tai etteivät he voi saada omia lapsia, mikä herättää epäilyn, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Hailshamin lapsilla ei tunnu olevan vanhempia ja heidän opettajiansa kutsutaan kasvattajiksi. Pian alkaa hahmottua todellisuus, totuus Kathyn, Ruthin, Tommyn ja muiden heidän kaltaistensa merkityksestä yhteiskunnalle ja heidän elämänsä päämäärä.

Ishiguro kutoo tarinaa kuin ryijyä, josta kuvio paljastuu työn edetessä. Ensin saamme nähtäville värejä ja osakuvioita ja kun puolet kuvioista on valmiita, pitää odottaa ja katsoa tuleeko kokonaisuudesta symmetrinen vai jotain muuta. Kirjailija luo jännitettä hienovaraisen vähäeleisesti, luottaen hahmojensa karismaan. Kathyn, Ruthin ja Tommyn ystävyys on kolmiodraamaa ilman suurta draamaa. Heidän suhteidensa ja tunteidensa kautta kirjailija pyrkii antamaan ainekset tärkeimmän kysymyksen vastaukseen, lopussa kaiken ytimeksi paljastuvaan seikkaan, joka kuitenkin loppujen lopuksi on lukijan itsensä päätettävissä. Kirja etenee ilman fanfaareja, kaiken hiljaisena hyväksyntänä, mikä tekee itse asiassa koko tarinasta entistä ahdistavamman ja surullisemman. Ishiguro osaa luoda synkän tulevaisuudenkuvan ravisuttavan hiljaisella tavalla, taistelematta vastaan, antautuen, todeten ja pakottaen lukijan siten kokemaan.

Ole luonani aina ei tee kompromisseja, eikä yritä miellyttää. Siksi siitä saattaa jäädä tunteeton ja etäinen käsitys, vaikka en usko sen olevan tarkoitus. Koin kirjan samoin kuin koin aikanaan Pitkän päivän ilta -elokuvan. Siksi harmittaa, että menin katsomaan tämän kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Ole luonani aina -elokuvan käsikirjoitus on epäonnistunut, näyttelijät päälleliimattuja Carey Mulligania ehkäpä lukuunottamatta, ja ilman muutamia maisematunnelmaotoksia ja loistavan Rachel Portmanin musiikkia olisin lopettanut elokuvan katsomisen ensimmäisen puolen tunnin aikana kesken. Nyt pokkarina ostamani kirjan elokuvakansikin ärsyttää. Kaikista Ishiguron kirjoista ei näköjään saa hyviä elokuvia, mutta eipä tässä ollut näyttelijöinäkään Anthony Hopkinsia ja Emma Thompsonia. Suositukseni on: lukekaa kirja, jättäkää elokuva katsomatta. Kuunnelkaa vaikka pelkkää elokuvan soundtrackia mielummin:

Aakkoshaasteen I-kirja.

Robin Hobb & Megan Lindholm: The Inheritance

Robin Hobbin uuden kirjan ilmestyminen on aina tapahtuma. Samoin Megan Lindholmin, vaikka häneltä ei uutta materiaalia viime vuosina ole tullutkaan romaanimittakaavassa. Robin Hobb ja Megan Lindholm ovat yksi ja sama kirjailija, mutta kuten tämä The Inheritance -kokoelmakin osoittaa, heillä kumpaisellakin on oma äänensä ja tyylinsä, jotka eroavat toisistaan. Joskus tiet kuitenkin kohtaavat, maanläheisesti, kissojen muodossa.

Kirja sisältää seitsemän Megan Lindholmin novellia ja kolme Robin Hobbin novellia. Itse asiassa Robin Hobbin novelleista pari lähentelee pienoisromaaniluokitusta. Vain kolme kirjan tarinoista on uusia, ja vaikka olin lukenut kaikki muut entuudestaan, päätin lukea ne nyt uudestaan, osana kokonaisuutta. Jokaisen novellin alussa kirjailija kertoo taustaa tarinalle, purkamatta sitä kuitenkaan osiin.

Megan Lindholm

• A Touch of Lavender (1989)
• Silver Lady and the Fortyish Man (1989)
• Cut (2001)
• The Fifth Squashed Cat (1994)
• Strays (1998)
• Finis (2011)
• Drum Machine (2011)

Robin Hobb

• Homecoming (2003)
• The Inheritance (2000)
• Cat's Meat (2011)

A Touch of Lavender on nuoren pojan kasvutarina musiikkia rakastavan yksinhuoltajaäitinsä erikoisessa hoivassa aikana, jolloin ensimmäiset alien-pakolaiset saapuvat maapallolle. Ihmisten suhtautuminen skoags-muukalaisiin on torjuva, sillä nämä saavat etuuksia heidän kustannuksellaan ja lisäksi muukalaisten kosketus aiheuttaa riippuvuutta. Billyn kautta päästään seuraamaan hyvin maanläheisesti miten yksi skoageista vaikuttaa hänen ja hänen äitinsä elämään.

Silver Lady and the Fortyish Manissa tavaratalon myyjä tutustuu salaperäiseen nelikymppiseen miehen, joka ilmestyy ja katoilee omituisesti ja aina hänellä tuntuu olevan maaginen selitys tapahtuneelle. Lindholmin aviomiehelleen syntymäpäivälahjaksi kirjoittama tarina on maagista realismia, joka jättää lukijalle mahdollisuuden tulkita tapahtumia haluamaansa suuntaan.

Cut on kokoelman lyhyimpiä tarinoita ja samalla ehkä vaikein aihepiiriltään, sillä se käsittelee kehon itsemääräämisoikeutta. Miten suhtautua, kun nuori, mutta täysi-ikäinen nainen haluaa teetättää muotivirtauksen mukana ympärileikkauksen itselleen. Tarinaa kerrotaan isoäidin näkökulmasta.

The Fifth Squashed Cat on tarina kahdesta naisesta, jotka ovat etsimässä elämältään jotain muuta ja matkalla New Mexicoon ottavat kyytiin liftarin, joka päättää opettaa heille liiskautuneisiin kissoihin liittyvää taikuutta. Elämä muuttuu, tavalla tai toisella.

Straysissa kerrotaan koskettavasti Mandysta ja hänen uudesta erikoisesta kaveristaan Lonniesta, jolla on tapana maalata kuolleiden kissojen ääriviivoja katuun muistuttamaan niiden kohtalosta. Lonniella ei ole kavereita, häntä kiusataan ja hänen äitinsä on narkkari ja isäpuolensa kaiken lisäksi väkivaltainen. Ainoat, jotka tuntuvat rakastavan häntä ovat kujakissat.

Finisissä juuri kylään muuttanut nainen teetättää tontilleen muutoksia, joiden tarkoituksena on rajoittaa vampyyrien liikehdintää. Tarinaa keritään auki rakennusmiehen ja tuntemattoman vierailijan kautta.

Drum Machine tarjoaa pohdittavaksi ihmisen perimän geneettisen säätelyn edut ja haitat. Tarina vie tulevaisuuteen, jossa kullekin lapsen haluavalle räätälöidään sopivanlainen ja terve lapsi. Normaali "kontrolloimaton" lisääntyminen on kiellettyä ja paheksuttavaa. Miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa perinteisesti alulle pistetyn, mahdollisesti epätasaiseksi tai sairaaksi kehittyvän lapsen yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset.

Homecoming on ensimmäinen Hobbin kolmesta novellista, jotka kaikki sijoittuvat Realm of the Elderlings -maailmaan, samoihin maisemiin Näkijän tarun ja Liveshippien kanssa. Homecoming on kertomus uudisasukkaiden, Jamailliasta karkotettujen aatelisten, työläisjoukon ja merimiesten saapumisesta Rain Wildin rankkaan ja vaativaan ympäristöön. Se on historiaa Liveship Traders -trilogian taustalle, kiehtova tarina muutoksesta.

The Inheritance sijoittuu elolaivakauppiaiden valtakuntaan, Bingtowniin ja kertoo perinnön olevan muutakin kuin rahaa. Vaikka tarinasta ei ilmene mihin se sijoittuu ajallisesta Liveship Tradersiin nähden, se tuo kuitenkin myös trilogiassa voimakkaasti esillä olleen sukuylpeyden esille yhtälailla.

Cat's Meat puolestaan sijoittuu Buckin (Peuran) alueelle. Rosemary yrittää selviytyä parhaansa mukaan pienen lapsensa kanssa muuttuvassa tilanteessa, kun hänet aiemmin hylännyt lapsen isä palaa takaisin maisemiin hautoen omia suunnitelmiaan. Apunaan Rosemarylla on ainoastaan oranssi kollikissa.

The Inheritance -kokoelma (tai ilmeisesti pitäisi sanoa antologia, koska kyseessä on kahden kirjailijan teoksista) sisältää loistavia novelleja, niin Lindholmilta kuin Hobbilta. Lindholmin tarinoissa on maanläheinen lähestymistapa, tarinat sijoittuvat arjen keskelle ja ne ovat hyvin tarkkapiirteisiä ja kuvaavia ihmishahmojen käyttäytymisen ja ajatusmaailman suhteen. Avaruusolennoista, vampyyreista, taikuudesta tai mistä tahansa fiktioaineksesta huolimatta, ne ovat realistisia ja koskettavia. Lindholmin arki on oikeasti arkea, siihen on helppo samaistua ja sen todenperäisyys on osoitettavissa. Vaikka samanlainen maanläheisyys on nähtävissä myös Hobbin tarinoissa, niiden tapahtumakehyksessä, Hobbin tarinoissa on enemmän taikaa. Ne astuvat ulos todellisesta maailmasta.

Antologian tarinat herättävät melkoisesti jälkikaikuja ja niitä jää miettimään lukemisen jälkeenkin. Jotkut tarinoista selkeästi kypsyvät uudelleen luettaessa, mikä on hyvän tarinan merkki. Muutamat novelleista nousevat ylitse muiden. Cut saa minut epätoivoisen tietoiseksi isoäidin ja äidin tilanteesta jokaisella lukukerralla, sillä lukukokemukseen liittyy omakohtaisia tuntemuksia sekaan. Vaikka luin Drum Machinen nyt ensimmäistä kertaa, se iski samalla tavalla. Kuin paukuttaisi päätä seinään. Hobbin tarinoista olen Homecomingin lukenut useita kertoja ja aina se vaikuttaa yhtä lailla; se saa kaipaamaan Rain Wildiin. Kaipaamaan lisää kirjoja Hobbilta - ja onneksi niitä on vielä tulossa. Toki Homecomingissa on hieman enemmän pelkistettyjä ja karrikoituja hahmoja kuin Lindholmilla yleensä, mutta se kuuluu kirjailijoiden tyylieroon.

Uusista novelleista myös Cat's Meat on erinomainen, tosin sen tarkoitettu yllätyksellisyys ei onnistunut niin hyvin kuin olisi voinut odottaa. Ainoa tarina, joka ei kokoelmassa minua paljoa liikuta, on Silver Lady and the Fortyish Man. Luin sen nyt toistamiseen, enkä päässyt siihen sen enempään sisälle kuin ensimmäisellä kerrallakaan. Kirjailijan esittelyt tarinoiden alussa ovat kiehtovaa luettavaa, osin omia tarinoita sellaisenaan.

Kun antologian sisällysluettelo julkaistiin, se oli pienoinen pettymys, sillä olin toivonut sen sisältävän enemmän kuin kolme tarinaa, joita en aiemmin ollut lukenut. Silti kirjaa voi pitää erinomaisen onnistuneena ja tasapainoisena kokoelmana, jossa jokainen novelli on paikkansa ansainnut. Täytyy vain toivoa, että saamme jatkossa toisen kokoelman esimerkiksi pelkästään Lindholmilta.

The Inheritance on erittäin suositeltava luettava. On se oikeasti harmi, että kirjailijan tuotantoa ei enää suomenneta.

Megan Lindholmin Cut-novellin voi ja kannattaa lukea täältä.

Lukulistalla 4/2011

Huhtikuussa on tarkoitukseni lukea varmuudella kolme kirjaa, elikkä

• Robin Hobb/Megan Lindholm: The Inheritance (jonka olen jo aloittanutkin)
• Daniel Abraham: The Dragon's Path
• Lavie Tidhar: Camera Obscura 

Koskapa aikaa jää oletettavasti muillekin kirjoille, niin aakkoshaaste edennee ainakin I-kirjaimen verran. Ostettuani viime vuonna Nalo Hopkinsonin Brown Girl in the Ringin (arvostelu), huomasin etukanteen painetun kehun, jonka oli antanut toinen kirjailija, Octavia E. Butler. Uteliaisuuttani googlasin netistä kuka on kyseinen Butler. Huomasin hänen olleen sen verran merkittävä science fiction -kirjailija, jota on myös suomennettu, että päätin jossain vaiheessa tutustua myös hänen Xenogenesis-sarjaansa. Niinpä mitä todennäköisimmin ainakin Octavia E. Butlerin Aamunkoitto on myös huhtikuun lukulistalla, kuin myös lisää Hopkinsonin tuotantoa.