keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Katsaus kirjavuoteeni 2014

Tässäpä blogihistoriani kuudes vuosikatsaus. 2014 jäi ensisijassa mieleen vuotena, jolloin tuli luettua vähiten kirjoja sitten vuoden 2009. Kokonaiskirjamääräksi tuli 83 kpl, jolla ylitin kylläkin asettamani tavoitteen (80). Koskapa 80 vaikuttaa kohtalaisen toteutettavalta määrältä, olkoon se ensi vuonnakin laskurissa tavoitelukuna. Kirjoitin blogiini arvion 69 kirjasta, joista yksi oli edellisenä vuonna luettu. Laahaan blogissani hieman jäljessä. Luettujen ja blogiarvioitujen määrät kirjailijan sukupuolen ja kirjan kielen mukaan mukaan näkee alla olevasta grafiikasta. Osan vielä bloggaamattomista arvioin ensi vuoden puolella.



Viime vuonna ero mies- ja naiskirjailijoiden välillä oli hieman alle 10 teosta miesten hyväksi, nyt naisten kirjoittamien kirjojen määrä romahti puoleen edellisvuotisesta määrästä. En usko, että oli mitenkään huono ”naisvuosi” genrekirjallisuudessa, miesten kirjoittamia teoksia on yksinkertaisesti tarjolla/näkyvillä vain enemmän, ja jos en kiinnitä huomiota valintoihin, otanta on tätä luokkaa.

Suomenkielisten teosten suurempi määrä on riippuvainen lukemiseen käytettävän ajan vähyydestä. Tulee valittua helpommin ja nopeammin luettavia suomenkielisiä teoksia, kun lukemiselle ei ole paljoa aikaa. Tätä tukee vuoden 2009 tilastot, jolloin luin kohtalaisen vähän kirjoja (63) ja se on samaten vuosi, jolloin luin suomenkielisiä enemmän kuin englanninkielisiä. Muina tilastovuosina tilanne on ollut päinvastainen. Varsinaisesti suomalaisia kirjailijoita luettujen joukkoon mahtui 7 + yhden antologian useat novellikirjoittajat.


Lukuformaatissa on tapahtunut yksi suurempi pudotus, nimittäin englanninkielisiä paperikirjoja tulee luettua enää todella vähän; koko vuoden aikana vain kolme. Mikä tietenkin johtuu siitä, että lähes kaikki, jopa vanhatkin englanninkieliset saa jo ekirjoina (mikä näkyy englanninkielisten ekirjojen osuuden hienoisena kasvuna jälleen). Samaa ei voi sanoa suomenkielisistä/käännöskirjoista, joten siksipä suomiprintti porskuttelee vielä menemään tilastoissa. Suomalaisten ekirjojen suhteellinen määrä hieman väheni edellisvuodesta, mutta se lienee normaalia vuosittaista heilahtelua. Juuri muutama päivä sitten uutisissa kerrottiin ekirjojen myynnin lähes tuplaantuneen Suomessa tänä vuonna. Jospa kustantajat uskaltaisivat julkaista nyt enemmänkin genrekäännöksiä sähköisinä, ettei tarvi paperisia ostaa. Tulevaisuus on toivon mukaan valoisa. Kun harrastaa yhteenlaskua, niin fifty-fifty on menneet siis paperiset ja sähköiset armon vuonna 2014.



Luin kirjoja kymmeneltä eri vuosikymmeneltä ja käännöksiäkin seitsemältä, sekä tietysti 1800-luvulta muutaman teoksen, joiden vuosikymmentä en sen kummemmin erittele. Entiseen tapaan katsausvuoden julkaisuille on omat palkit, minkä mukaan 2014 julkaistuja kirjoja on ollut lukulistalla 26 kpl ja käännöksinä luettuja 6. Kutakuinkin samalla tasolla mennään viimevuotiseen nähden. Kuluvan vuosikymmenen teokset hallitsevat lukuvalintoja, kuten ennenkin.


Elokuussa tuli luettua eniten kirjoja (13) ja lokakuussa vähiten (2). Keskimäärin luin 6,9 kirjaa/kk. Kirjoja tuli kylläkin ostettua reippaasti enemmän kuin mitä ehti lukemaan (yli 200), mutta onhan se kiva, ettei lukemiset ainakaan pääse milloinkaan loppumaan. Luetuista kirjoista 20 % lainasin kirjastosta, muut olivat ostettuja.


Lukemani kirjailijat olivat kansallisuudeltaan 10 eri maasta: USA (jossa mukana myös afrikkalais- ym. taustaiset), Iso-Britannia, Ranska, Brasilia, Puola, Kanada, Venäjä, Irlanti, Kroatia ja Suomi.

Ja sitten kirjavuoden 2014 Top 5, joka ei nyt oikein kuvasta lukemieni kirjailijoiden sukupuolijakaumaa, mutta minkäs teet. Viidestä mieleenjääneimmästä lukukokemuksesta vastasi neljä naista ja yksi mies. Linkit heidän kirjojensa arvioihin, jotka kyllä kertovat miksi juuri he tällä listalla ovat.


 


Kunniamaininnan annan Brian K. Vaughanille ja Fiona Staplesille Saga-sarjakuvista. 2014 onkin ollut minulle vuosi, jolloin pääsin sisään sarjakuvien maailmaan. Niissä riittää sarkaa vielä tuleville vuosillekin. Olen niin jäljessä.

Kävin 2014 Easterconissa Glasgowssa, Tähtivaeltajapäivillä Helsingissä,  Steampunkfestivaaleilla Gävlessä (1,2,3), Finnconissa Jyväskylässä (1,2), Loncon-worldconissa Lontoossa ja Shamrokonissa Dublinissa. Näkemistäni kirjailijoista parhaiten mieleen jäivät Hannu Rajaniemi, Robin Hobb <3, Lisa Tuttle ja Andrzej Sapkowski. Ja vaikka Worldcon Philharmonic Orchestra teki suuren vaikutuksen Lonconissa ja Doctor Who -musiikkiakin tuli antaumuksella kuunneltua, niin koko vuoden yksiselitteinen huippuhetki oli kun Kate Bush tanssahteli paljain jaloin Lontoon Hammersmith Apollon lavalle. Siinä fanitytön silmät kostuivat, kun vihdoin 35 fanittamisvuoden jälkeen näki musiikillisen idolinsa livenä.

Nyt sitten vain odottelemaan ensi vuoden kokemuksia. Mukavaa vuodenvaihdetta kaikille!

maanantai 29. joulukuuta 2014

Jevgeni Zamjatin: Me

Kesällä luin Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa -antologian (arvostelu), jossa oli Jevgeni Zamjatinin kirjoittama novelli Mamai. Se oli kutakuinkin ainoa tarinoista, joka ei minulle auennut. Niinpä kirjailijan klassikkoteos, dystopiaromaanien äidiksi mainittu, Me, joka on ollut mm. Orwellin Vuonna 1984:n, Huxleyn Uljas uusi maailman, Ayn Randin, Ursula K. Le Guinin ja Kurt Vonnegutin inspiraation lähde, jännitti ottaa luettavaksi. Minulla on englanninkielinen ekirjaversio, mutta päädyin kuitenkin kirjastoreissulle lainaamaan vuonna 1959 tehdyn suomennoksen, johon tekijän nimi on translitteroitu Eugen Samjatiniksi (kirja löytyi hyllystä kuitenkin Z:n kohdalta). Me () valmistui 1921, mutta syntyvässä Neuvostoliitossa sen julkaiseminen estettiin aina 1980-luvulle saakka. Ensimmäinen julkaistu versio oli englanninkielinen We 1924. Zamjatin ei pystynyt kirjan jälkeen enää toimimaan kotimaassaan, joten hän lähti Ranskaan, jossa hän myös kuoli 30-luvun lopulla.

Me on kertomus D-503-nimisestä miehestä, joka elää tulevaisuuden Ainoassa valtiossa. Kyseessä on antiutopistinen valtio, jonka päämääränä on tasa-arvoistaminen, kollektiivisuus ja kaiken järkeistäminen sekä tunteiden ja vapaan tahdon karsiminen, varsinkin hallintoprosessista. Ihmiset ovat ”me”, eivät yksilöitä, vaan ryhmä, ja jokaisen elämä on tarkkailulle avointa läpinäkyvien seinien sisällä. Yksityisyyttä saa vain seksin aikana ja jokaiselle taataan mahdollisuus sukupuolielämään. Kurinalainen elämä ja säännöt, jotka kannustavat poikkeamien tunnustamiseen ja ilmiantamiseen, on D-503:lle se ainoa oikea tapa elää, kunnes hän tapaa I-330:n, naispuoleisen kapinajohtajan, ja ”sairastuu”. Me on pitkälti ironian ja kritiikin kyllästämä rakkaustarina.

Zamjatinin kirjoitustyyli vaatii totuttelemista, tai ehkä se oli venäläinen tapa ilmaista asioita voimakkaasti vertauskuvallisesti. Minulle tyyli oli paikoin liikaa, mutta tarina itsessään on vetoavan ahdistava, kuten dystopiat tuppaa monesti olemaan. Me on kuitenkin niitä varhaisimpia ja edelläkävijä. Ayn Rand on selvästikin ottanut omaan Anthemiinsa (arvostelu) me-käsitteen, yksilön ”egon” poistamisen sekä hahmot joiden nimet ovat numeroita. Tämän päivän valossa ei voi olla huomaamatta historiallista maailmaa, joka on tuonut vaikutteensa kirjoitusajan tulevaisuuden kuvitelmaan. Kirjailija itse katsoi luonnollisestikin aikakauttaan eri perspektiivistä, mutta jälkeen päin huomaa, kuinka pirullisen tarkasti ja samalla yksilön kannalta myös valitettavan osuvasti.

Myös Katharine Burdekinin Swastika Nightissa (arvostelu) tuntuu olevan jotain vaikutteita Mestä, mutta Burdekinin maailma on hyvin avoimesti epätasa-arvoinen, yksisukupuolinen ja fyysisesti sekä psyykkisesti väkivaltainen, kun taas Zamjatin luottaa enemmän tasapäiseen psykologiseen aspektiin. Yksi valtava eroavuus Burdekinin kirjaan nähden on naiskuva, joka on lähes päinvastainen. Varsinkin I-330 on vahva ja älykäs, eteenpäin vievä voima, kun Burdekinin naiset ovat näkymättömiä. Oikeastaan Me tuntuu naisnäkökulmasta modernimmalta kuin monet 50-60-luvuilla kirjoitetut genreteokset, mistä tulee suuri plussa. Zamjatinin yhteiskunta on myös kehittynyt, se tuntuu tulevaisuuden kuvalta, kun taas Burdekin ei ole lähtenyt luomaan esimerkiksi mitään teknologiaa.

Tarinan maailmassa kaikki, niin taide kuin koulutuskin, on kytketty palvelemaan yhtä päämäärää, pönkittämään Ainoan valtion olemassa oloa. Kun tähän määrätietoisuuteen tulee särö, alkaa väkisinkin vapaan maailman ihmisellä kasvaa toivo. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea sen aiheuttamien tuntemuksien vuoksi. Hieman harmittaa, etten ole lukenut Huxleyn teosta, mutta ehkä on parempikin, että siihen tutustuu tämän varhaisemman teoksen jälkeen. Samoin kuin 1984 on uudelleenlukulistalla.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Clement Clarke Moore: The Night Before Christmas

A Visit from St. Nicholas, joka tunnetaan myös nimellä The Night Before Christmas (tai Twas the Night Before the Christmas) julkaistiin anonyyminä vuonna 1823. Tämän lähes kaksisataavuotiaan runon kirjoittajaksi nimettiin 15 vuotta myöhemmin amerikkalainen professori, Clement Clarke Moore. The Night Before Christmas on pitkälti muokannut nykyisen amerikkalaisen käsityksen joulupukista, tämän ulkoisesta habituksesta ja joululahjojen jakotraditiosta. Runossa luetellaan joulupukin porojen nimet: Dasher, Dancer, Prancer, Vixen, Comet, Cupid, Donner (alunperin Donder) ja Blitzen (myös nimellä Blixem). Rudolph eli Petteri Punakuono on liittynyt joukkoon myöhemmin tunnetun joululaulun myötä. Suomeksi muiden porojen nimet ovat Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki ja Poku. Suomalaisella joulupukilla on siis hieman enemmän poroja, meillähän niitä riittää, ja tottahan varaporoja täytyy ollakin, onhan joulupukin reissu sen verran vaativa.

Runo on itsessään varsin ihana, ja luin sen monta kertaa ääneen, jolloin se pääsee sanailottelussaan vasta oikeuksiin. Runosta on julkaistu lukuisia versioita eri kuvittajien mitä upeampien ja hellyyttävimpien kuvitusten kera, mutta uusin julkaistu versio sisältää jo steampunk-kuvituksistaan kehumani Zdenco Basicin (Steampunk: Poe, Steampunk: H.G. Wells, Steampunk: Charles Dickens) ja Manuel Sumberacin viehättävän jouluiset kuvitukset, jotka täydentävät tunnelman.


The Night Before Christmasista on tehty lukuisia sovituksia piirrettyihin ja viitteiden määrä populaarikulttuurissa on melkoinen, tosin monet niistä on tunnettuja enemmänkin Amerikan puolella kuin täällä kotimaassa, sillä runoa ei käsittääkseni ole suomennettu virallisesti (Edit: vaan löytyypäs kuitenkin: Yksi yö jouluun). Moni on varmaankin nähnyt viitteitä runoon kuitenkin mm. Tim Burtonin The Nightmare Before the Christmasissa tai Die Hardissa tai ehkäpä kuullut runon Downton Abbeyn joululevyltä. Tekstin voi ladata omalle lukulaitteelleen vaikka Project Gutenbergista ja lukuisia skannauksia idyllisten vuosisataisten kuvien kerakin löytyy (mm. Library of Congressin digitaaliarkistosta). Minulle joulun tunnelman toi kuitenkin Zdenco Basicin piirrokset ja niiden kera toivotan muillekin iloista joulua!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Bryan Talbot: Grandville Noël

Uusin ja sarjassaan neljäs Grandville-sarjakuva-albumi on jouluaiheinen, Grandville Noël. Rikosetsivä LeBrock ei pääse viettämään juhlapyhiä, vaan ottaa tehtäväkseen etsiä teini-ikäistä tyttöä, Bunty Spallia, jonka jäljet johtavat suosiota kasvattavaan, hyvin arveluttavaan uskonnolliseen kulttiin. Kulttia johtaa karismaattinen yksisarvinen, messiaaninen Apollo, jonka johdolla kampanjoidaan ihmisrotua vastaan. Samallla ihmisten vaatimukset tasa-arvoiseen kohteluun tiivistyvät ja saavat uusia muotoja. Ja kun huhu kiertää, että vuosisatoja vanha salainen evankeliumi olisi löytynyt ja se paljastaisi Jeesuksen rodun, tarvitsee LeBrock avukseen Yhdysvalloista Pinkertonin etsivätoimistosta Chance Lucasin ja rakastettunsa Billien ehtiäkseen nauttimaan jouluateriaa.

Grandville Noël on terävää satiiria, jopa aiempia albumeja enemmän. Tuntuu kuin Talbot olisi tässä osassa elementissään, eikä lukiessa ollut vähääkään samanlaista tämä-on-jo-nähty -tunnetta. Hieman harmittaa, etten viime worldconissa ehtinyt seuraamaan yhtään Talbotin ohjelmanumeroa, vaikka hän oli kunniavieraana. Jouluisen aiheen lisäksi tarinassa on paljon myös pääsiäiseen liittyvää symboliikkaa, eikä Talbot säästele säiläänsä uskonnon ja politiikan käsittelyssä.


Mistään höpönlöpön lumihiutaleisesta, maassa rauha ja kaikilla hyvä tahto -tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Päinvastoin. Raadollisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä riittää, samoin kuin symboliikkaa ja viitteitä historiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin, joita on mielenkiintoista bongailla ja välillä huvittavaakin, kuten ensimerkiksi taulu yhden ruudun taustalla (alla).

Tässä tarinassa on muutamia harvinaisempia rotuja, joita mm. Apollo yksisarvisena edustaa. Steampunk-Pariisi on edelleen kiinnostava ja ihmisiä edustamaan on laitettu pari kuuluisaa sarjakuvahahmoa agitaattoreina. Mikä sinänsä hymyilytti, vaikka tiukasta ihmisoikeusjutusta ja ksenofobiastahan tässä on kyse. Tarina kehittyy hienosti kokoon ja juonellinen loppu on hieno. Kihelmöivä. Paras mitä tähän mennessä Grandvilleissä on ollut. Talbot on hyvien loppujen taituri. Toki myös päähahmojen kehityskaari nousee omiin mittoihinsa, joten seuraavassa Grandvillessä on odotettavissa mielenkiintoisia hetkiä. Nyt aloin miettimään onko Talbot ottanut jotain ideoita Michael Moorcockilta sarjaansa. Ei olisi ensimmäinen kerta, sillä ainakin Alan Moore on moorcockilaisuudestaan tunnettu.


Jep, hyvä albumi. Seuraavaa odotellessa.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Maria Turtschaninoff: Maresi: Punaisen luostarin kronikoita

Maria Turtschaninoffin Anaché (arvostelu) oli varsin kiinnostava lukukokemus vuoden alkupuolella, joten oli helppo päätös tarttua myös kirjailijan tänä vuonna ilmestyneeseen Maresi: Punaisen luostarin kronikoita -kirjaan. Turtschaninoffin teokset on kiitettävästi julkaistu myös ekirjoina, mikä on omien ostopäätösteni kannalta toinen helpottava seikka. Maresia on luettu blogikirjoituksista päätellen jo usealla taholla, eikä varmasti vähän aikaa sitten myönnetty Finlandia Junior -palkinto ole ollut yhtään haitaksi kirjan suosiolle.

Punainen luostari on piilossa syrjäisellä saarella sijaitseva naisten tyyssija, turvapaikka ja oppipaikka, josta ponnistaa tulevaisuutta kohti, vaikka aikaisemmassa elämässä ei olisi paljon eväitä matkaan annettukaan. Saaren eri ikäiset naiset ovat tulleet ympäri ulkopuolista maailmaa, erilaisten kulttuurien ja kielten alueelta, jotkut pakoon, jotkut oppimaan. 13-vuotias Maresi on rakastavasta perheestä, jonka nälänhätä pakotti hajoamaan ja antamaan tyttärelle mahdollisuuden parempaan. Punaisessa luostarissa tiedonhaluinen Maresi tutustuu paitsi käytännön asioihin, myös luostarin suuren kirjaston antiin. Hän saa uudesta tulokkaasta Jaista tiedosta ja kirjoista kiinnostuneen kumppanin, mutta Jain myötä saarelle saapuu myös vaara ja väkivalta. Maresi valitaan kirjaamaan tapahtumat muistiin ja ne liitetään luostarin kronikkoihin, luettavaksi jälkipolville.

Maresi herätti paljon ajatuksia ja mielleyhtymiä genren runsaisiin kirjallisiin maailmoihin. Ensimmäisenä tuli mielleyhtymä Ursula K. Le Guinin nuorten tyttöjen ja naisten asemaan liittyviin kirjoituksiin, ja niistä ehkä eniten nuorille suunnattuun Läntisen rannan aikakirjojen trilogiaan (Näkemisen lahja, Sanan mahti ja Muistamisen taito). Maresissa on luonnonperäistä uskonnollisuutta, shamaanihenkisyyttä, elämää ja kuolemaa, kuten Anachéssakin. Luostarin naisille Alkuäiti, ja hänen kolmet eri kasvot, ovat naiseuden mystinen voima, josta tulee mieleen Tulen ja jään laulun Seitsemän, saman jumalan eri ilmeentymät eri tarkoituksiin ja vaiheisiin, paitsi että Tulen ja jään laulussa jumala voi olla sukupuoleltaan mies tai nainen. Mainostekstissä (ilmeisesti takakansiteksti) mainittu Tolkienin maailman vertaus kyllä ihmetyttää. Kirjaa mainostetaan "tyttöjen omaksi Taru sormusten herrasta" teokseksi, vaikka eeppisestä matkanteko-seikkailufantasiasta Maresissa ei olekaan kyse. Hieman kriittisesti suhtautuisin ajatukseen, että tytöille yleensäkään pitäisi olla jokin "oma" TSH. Aivan kuin alkuperäinen ei olisi jo tytöille. Entä halutaanko Maresin lukijoiksi vain tyttöjä? Toki tarinassa on feministinen sävy ja karkeasti ottaen miehet ovat sortavan maailman ääni. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia ajatuksia näkökulma nuorissa pojissa herättää. Joka tapauksessa, mainostekstit ovat mitä ovat, ne voi jättää omaan arvoonsa. Muistelenpa jo Anachéssa arvostelleeni tapaa mainostaa kirjaa.

Pidin Maresista, ja ymmärrän hyvin, että kirjaa ollaan viemässä englanninkielisillekin myyntimarkkinoille. Toivottavasti pärjää. Minuun Anaché vaikutti kuitenkin voimakkaammin. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin Maresin maailman linkittymisestä Anachén maailmaan ja pienyhteisön toiminnan dynamiikasta. Punainen simpukkamuste ja naiseuden symboliikka olivat nokkelia, mutta vähällä mennä ohi. Naisten voimanlähteeseen, hiuksiin ja moneen muuhunkin mystisen puolen asiaan kaipasin huomattavasti enemmän pohjustusta. Nyt lopun tapahtumien voimakkuus ei asettunut linjaan kokonaistunnelman kanssa, vaikka alkuäiti-kulttia sinänsä valaistiinkin. Minusta oli myös surullista, että kirjoista kiinnostuneita tyttöjä ei tuntunut saarella olevan muita kuin Maresi ja uusi tulokas Jai, vaikka tieto tuntui olevan tärkeää jaettavaksi asti. Pienenä mielenkiintoisena yksityiskohtana huomasin, että kaipasin Anachéssa kirjoitettua historiaa, ja tässä samaan maailmaan sijoittuvasta tarinassa se olikin tällä kertaa pääosassa.

Muutamista napinoistani huolimatta Maresi on ehdottomasti kirja, joka kannattaa lukea. Myös kaikki mahdolliset jatkot kiinnostavat minua. Odotan innolla mihin suuntaan Turtschaninoffin kirjallinen tyyli kehittyy kymmenen vuoden sisällä.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Neil Gaiman & P. Craig Russell: The Graveyard Book Graphic Novel, Volume 1 & 2


Luin Neil Gaimanin Hautausmaan pojan (The Graveyard Book, 2008) ensimmäisen kerran vuonna 2009 (arvostelu) ja tykkäsin kovasti. Kirja sekä viehätti ja pelotti. Moni muukin siitä on pitänyt ympäri maailman, sillä kirja on saanut mm. Hugo- ja Locus-palkinnot sekä brittiläisen Carnegie-mitalin ja amerikkalaisen Newbery-mitalin. Tänä vuonna tarina ilmestyi englanniksi myös sarjakuvamuodossa, usean eri piirtäjän kuvittamana, kahdessa osassa. Graphic novel, Volume 1 julkaistiin heinäkuun lopulla ja Volume 2 lokakuussa. Minulla on molemmista ekirjaversiot. Ensimmäinen puolisko sisältää luvut (suluissa kuvittaja):
1. How Nobody Came to the Graveyard (David Lafuente)
2. The New Friend (P. Craig Russell)
3. The Hounds of God (Tony Harris & Scott Hampton)
4. The Witch’s Headstone (Galen Showman)
5. Danse Macabre [kirjoitusasu] (Jill Thompson)
Interlude (Stephen B. Scott)
Ja toinen osa luvut:
6. Nobody Owen’s School Days (David Lafuente)
7. Every Man Jack ( Scott Hampton)
8. Leavings and Partings (Russell, Nowlan, Showman)
Tarina kertoo pojasta, jonka perhe murhataan salaperäisen Jackin toimesta, mutta taaperoikäinen poika itse pääsee karkuun hautausmaalle, jossa hänet ottaa suojelukseensa ryhmä aaveita. Nobody ”Bod” Owensiksi nimetty poika kasvaa aaveiden joukossa nuoreksi mieheksi, mentorinaan rajamailla kulkeva Silas ja opettajana Miss Lupescu. Eräänä päivänä hautausmaan anti ei enää riitä, vaan Bodin on astuttava ulkomaailmaan oppimaan elämästä lisää ja samalla kohdattava häntä yhä jahtaava Jack.
The Graveyard Book toimii myös sarjakuvamuodossa, vaikka pidin tarinasta selkeästi vielä enemmän proosana ja siihen liittyvinä kuvituksina. Sarjakuvassa tulee kuitenkin tarpeeksi hyvin esiin kirjan tunnelma ja ajoittain on todella hienoa katsoa piirtäjien kädenjälkeä. Osioilla on kuitenkin myös eroja, ja huomasin kuvittajan vaikuttavan siihen, miten pidin tarinan kyseisestä kohdasta. Ensimmäisessä albumissa Tony Harrisin piirrosjälki oli häiritsevää, etenkin kasvojen osalta. Tuntui aivan kuin olisi hypännyt P. Craig Russellin työstä johonkin aivan muunlaiseen kerrontaan. Russellin osuudet istuivat parhaiten minun kykyyni lukea hahmoja ja heidän kasvojen ilmeitä, jotka kuitenkin tunnepitoisessa(kin) tarinassa ovat tärkeitä yksityiskohtia. Jill Thompsonin kasvopiirroksetkaan eivät olleet mieleen, mutta muuten hänen ruuduissaan oli eloa. Alla ensimmäisessä kuvassa Harrisin Bod ja toisessa Showmanin. Sitä seuraavassa kuvassa Thompsonin tanssia.



Sarjakuvan loppu liikutti, kuten kirjoitetun tekstinkin ja aavemaailma oli yhtälailla innoittava ja kiehtova. Nyt jopa tunnistin viitteitä muihin kirjallisuuden teoksiin (Kipling, Le Fanu) ja legendoihin, sekä Gaimanin Hempstock-kierrätykseen.
The Graveyard Book kestää ajan kulutuksen, vaikka sarjakuva itsessään jää ehkä marginaaliin verrattuna Gaimanin muuhun sarjakuvatuotantoon. Gaiman kuitenkin vahvisti viime elokuussa, että kirjan pohjalta olisi tulossa myös Disney-elokuva, jonka ohjaajaksi on suostunut Ron Howard. Odotan kyllä näkeväni miten kirjan sovitus valkokankaalle onnistuu kohtalaisen toimivan sarjakuvasovituksenkin jälkeen.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Andy Weir: The Martian

Viime huhtikuussa työkaverini suositteli Andy Weirin The Martian -kirjaa luettavaksi ja muutamia päiviä sen jälkeen törmäsin kirjaan myös Elämää ja aspartaamia -blogissa, jossa kirjasta pidettiin myös kohtalaisen paljon. Sain kirjan vihdoin luettua menneenä viikonloppuna ekirjaversiona. The Martians ilmestyi omakustanteena ositettuna ensimmäisen kerran 2012, mutta on sittemmin päässyt kustantamon listoille ja tänä vuonna siitä on tullut uusintapainos. Andy Weir kuljeskelee siis Hugh Howeyn Siilon jalanjäljissä omakustanteesta kustannussopimukseen ja ihan kivasti on esikoisteoksellaan ilmeisesti täpäkkää ansainnut.

NASAn astronautti Mark Watney, joka on kasvitieteilijä ja koneteknikko, jää onnettomuuden seurauksena vahingossa Marsiin, kun muut hänen lentonsa miehistöstä pelastautuvat pois myrskyjen kourista. Alkaa eloonjäämiskamppailu, jossa tarvitaan kekseliäisyyttä ja huumoria selvitäkseen. Kirja koostuu Markin päiväkirjakirjoituksista ja NASAn osuuksista Maassa, missä käynnistetään toimet ensin kuolleeksi luullun astronautin pelastamiseksi. Koko maailma seuraa tiukasti median kautta saadaanko Mark enää elävänä kotiin.

The Martianin on kuvattu olevan Apollo 13 ja Cast Away -elokuvien risteytys tai Robinson Crusoe Marsissa, mikä pitääkin aika pitkälle paikkaansa. Kyseessä on tiivistunnelmainen avaruusseikkailu ja yksin haastaviin oloihin, tässä tapauksessa asumattomalle planeetalle, hylätty ihminen. Marsissa haasteet ovat hyvin erilaiset kuin Maassa, alkaen esimerkiksi siitä pienestä erosta, että Marsissa ei ole luonnostaan vettä ja happea. Vaan mikäpäs temppu se on saada niitä aikaiseksi, tai poistaa hiilidioksidia tai kasvattaa sapuskaa. Sekä työkaverini että Artsi blogissaan vertasivat Watneyta MacGyveriin ja nyt kun kirja on luettuna, ymmärrän hyvin miksi. Melkoinen ihmemies kirjan päähenkilö on, mutta ihan toteuttamiskelpoisilta selostukset tieteellisistä ja teknisistä toimenpiteistä vaikuttavat, ainakin laboratorio-olosuhteissa.

Teknisiä selostuksia on kohtuullisesti, sillä ongelmia on ratkottava kerta toisensa jälkeen. Niitä kuitenkin ryydittää huumori, joka estää tekstiä tulemasta puisevaksi. Huumori on välillä purevaakin, mutta täytyy sanoa, että paikoin oltiin kyllä lapsellisuuden rajoilla. Kirja on populaarinen, samalla tavalla kuin M.R. Careyn The Girl with All the Gifts (arvostelu) omalla sarallaan, suurehkoille lukumassoille suunnattu. Ehkäpä juuri siksi se onkin kiinnostanut myös elokuvantekijöitä.

Twentieth Century Fox on ostanut kirjan elokuvaoikeudet ja suunnitteilla on Ridley Scottin ohjauksessa saada aikaiseksi kirjaan pohjautuva elokuva ensi vuoden tarjontaan. Pääosiin kaavaillaan (ja on varmistettukin ilmeisesti) Matt Damonia ja Jessica Chastainia. Huhut kertoo, että mukana ovat myös sellaiset tunnetut nimet kuin Jeff Daniels ja Sean Bean. Avaruusaiheet ovat in.

Minulle The Martian ei ollut täysosuma, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä, kohtuullisen pituinen lukukokemus, ja miksipä en suosittelisi sitä muillekin. Notkopeikko olikin ehtinyt kirjasta kirjoittaa jo tänään aiemmin.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Kirjabloggaajien joulukalenterin 15. luukku: Joululaulua steampunk-hengessä (tai kolmessa)

Charles Dickensin A Christmas Carol in Prose, Being a Ghost Story of Christmas on yksi maailman luetuimmista joulutarinoista, jossa itsekäs kitupiikki Ebenezer Scrooge kohtaa eräänä jouluyönä menneen, nykyisen ja tulevan joulun henget ja oppii näkemään oman käytöksensä seuraamukset ja avaamaan sydämensä muutokselle. A Christmas Carol julkaistiin ensimmäisen kerran 1843 ja siitä on ilmestynyt lukuisia painoksia sen jälkeen, usein myös kuvitusten kera. Ensimmäinen suomennos ilmestyi 1878 nimellä Joulun-aatto, mutta myöhemmin tarina on tunnettu lisäksi nimillä Jouluaatto, Jouluilta, Joululaulu, Saiturin jouluyö ja Saiturin joulu.

Kroatialainen Zdenco Basic on kuvittanut useita vanhoja klassikkokirjailijoiden teoksia steampunk-hengen mukaisesti. Käsittelyyn ovat päässeet H.G Wells, Edgar Allan Poe, Mary Shelley ja nyt myös Charles Dickens ja A Christmas Carol, The Story of the Goblins Who Stole a Sexton ja A Christmas Tree. Ihastuin Basicin kuvituksiin aiemmissa steampunk-kirjoissa, joten oli itsestään selvää, että täksi jouluksi tulee hankittua tämäkin, vaikka Saiturin joulu suomennoksena hyllyssä jo kököttääkin. Vaan en ollut aiemmin lukenut kahta muuta tarinaa ja kuvat ovat luonnollisesti ihan omaa luokkaansa. Kuvia voi tarkastella hieman suuremmassa koossa klikkaamalla niitä.




Taivas oli synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla, joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian takantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja porottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa ollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen iloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain kesäinen aurinko olisi voinut tuottaa. Sillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja täynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla - paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku - nauraen herttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse. (Joulun-aatto. Suomennos Waldemar Churberg, 1878)





Dickens ei luonnollisestikaan ole kirjoittanut Joululauluaan steampunkina, mutta koskapa se on julkaistu viktoriaanisella aikakaudella (1837-1901), siinä esiintyy useita niitä piirteitä, tunnelmaa ja yhteiskunnallista rakennetta, joihin steampunk-kirjallisuudessa halutaan tarttua ja sekoittaa vaihtoehtotodellisuudeksi. Dickensin tarina on satiirinen ja nokkela ja kieli on leikittelevä. Pinnalla on julmuutta, mutta ytimessä lämpöä. Siinä on taianomaisuutta ja sanomaa, joten ei ihme, että se on kestänyt kulutusta jo yli 170 vuotta ja vaikuttanut ja ollut inspiraationa moniin tyylilajeihin, paitsi kirjoitetuissa teksteissä, myös liikkuvissa kuvissa ja sarjakuvissa.



Parran ajaminen ei ollut mikään helppo työ, sillä hänen kätensä värisi; ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitä tehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä huipun, olisi hän pistänyt palasen kiinnelaastaria päälle ja ollut aivan tyytyväisenä.

Hän puki itsensä "kaikkein parhaisin vaatteisinsa" ja joutui viimein kaduille. Ihmiset virtailivat tähän aikaan kaikille suunnille, niinkuin hän oli nähnyt heidän virtailevan, kun hän kulki nykyisten joulujen hengen kanssa; ja astuen, kädet selän takana, katseli Scrooge kaikkia hupaisella hymyllä. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman hauskalta, että pari kolme hyvänluontoista gentlemania toivotti hänelle "hyvää huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi usein jälestäpäin, että kaikista suloisista äänistä, mitä hän milloinkaan oli kuullut, nämät soivat suloisimmalta hänen korvissaan. (Joulun-aatto. Suomennos Waldemar Churberg, 1878)




The Story of the Goblins Who Stole a Sextonia pidetään Dickensin ensimmäisenä varsinaisena joulukertomuksena. Se ilmestyi joulun alla 1836 yhtenä niistä monista lehtijulkaisuista, jotka koottiin ja julkaistiin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit -kirjana. Suomennettu nimi on Tarina peikoista, jotka varastivat haudankaivajan. Se on Saiturin joulun tavoin kertomus äreästä miehestä, tällä kertaa haudankaivaja Gabriel Grubista, joka inhoaa iloisia asioita ja positiivisuutta ja varsinkin joulun sanomaa. Hän menee niinkin pitkälle, että pahoinpitelee lapsukaista, kun tämä hoilottaa joululaulua hautausmaalla kävellessään. Vaan muuttuu se ääni kellossa Gabrielillakin, kun eteen tupsahtaa peikkoja, jotka näyttävät hänelle elämän toista puolta.



Ihan lähellä häntä istui korkealla hautakivellä ihmeellinen ylimaallinen olento, jonka Gabriel heti huomasi tähän maailmaan kuulumattomaksi. Pitkät, omituisenmuotoiset jalkansa, jotka olisivat saattaneet ulottua maahan, se oli vetänyt käppyrään ja pannut ristiin merkillisellä, oudolla tavalla, olion jäntevät käsivarret olivat paljaat, ja kädet lepäsivät polvilla. Lyhyen, pyöreän ruumiin ympärillä sillä oli tiukasti kierrettynä pienillä tupsuilla koristeltu viitta, lyhyt takintapainen heilui selässä, ja kaulus oli leikattu omituisille kulmille, joita peikko käytti kaula- tai nenäliinan asemesta, ja kengät kiertyivät ylös päättyen pitkiin kärkiin. Päässään kummituksella oli leveälierinen piippalakki, jota koristi yksinäinen sulka. Hattua peitti valkoinen huurre, ja peikko oli sen näköinen kuin olisi hyvin mukavasti istunut samalla hautakivellä pari-, kolmesataa vuotta. Se istui ihan liikkumatta, kieli riippui ulkona kuin pilkaten, ja se irvisteli Gabriel Grubille niin kuin vain peikko kykenee irvistelemään. (Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit, ensimmäinen osa. Suomentanut Eino Palola, 1954)



A Christmas Tree ilmestyi ensimmäistä kertaa Household Words -lehdessä joulukuussa 1850. Vaikuttaisi siltä, että henget kuuluvat dickensiläiseen jouluun, muistot ovat lahjoja joulupuun eri osissa ja puun juurelle mahtuu monenlaista, outoakin. Tarina sai miettimään omia muistoja ja lahjoja. Eniten joulukuusen ympäriltä muistan ihmiset, perheen. Onnellisimmat hetket ovat lahjojen saannissa olleet lapsesta lähtien silloin, kun paketista on kääriytynyt esiin kirja. Kirjat ovat matkoja uusiin maailmoihin, niin myös tämä Charles Dickensin ja Zdenco Basicin yhdistelmä.
The tree was planted in the middle of a great round table, and towered high above their heads. It was brilliantly lighted by a multitude of little tapers; and everywhere sparkled and glittered with bright objects. There were rosy-cheeked dolls, hiding behind the green leaves; there were real watches (with movable hands, at least, and an endless capacity of being wound up) dangling from innumerable twigs; there were French -polished tables, chairs, bedsteads, wardrobes, eight-day clocks, and various other articles of domestic furniture (wonderfully made, in tin, at Wolverhampton), perched among the boughs, as if in preparation for some fairy housekeeping; there were jolly, broad-faced little men, much more agreeable in appearance than many real men— and no wonder, for their heads took off, and showed them to be full of sugar-plums; there were fiddles and drums; there were tambourines, books, work-boxes, paint-boxes , sweetmeat-boxes, peep-show boxes, all kinds of boxes; there were trinkets for the elder girls, far brighter than any grown-up gold and jewels; there were baskets and pincushions in all devices; there were guns, swords, and banners ; there were witches standing in enchanted rings of pasteboard, to tell fortunes; there were teetotums, humming-tops, needle-cases, pen-wipers, smelling-bottles, conversation -cards, bouquet-holders; real fruit, made artificially dazzling with gold leaf; imitation apples, pears, and walnuts, crammed with surprises; in short, as a pretty child, before me, delightedly whispered to another pretty child, her bosom friend, “There was everything, and more.”

TUNNELMALLISTA JOULUN ODOTUSTA! 

Eilisen sunnuntain joulukalenteriluukkua voi käydä lukemassa Sallan lukupäiväkirja -blogista ja huomisen luukun tarjoaa Kirjakaapin kummitus.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ursula K. Le Guin: Neljä anteeksiantoa

Vaskikirjat julkaisi Ursula K. Le Guinin 85-vuotispäivänä lokakuussa suomennoksen alunperin vuonna 1995 julkaistusta teoksesta Four Ways to Forgiveness. Luin Neljä anteeksiantoa nyt uudemman kerran, kuten kaikki muutkin Le Guinin science fiction -teokset on tullut luettua vähintään kahdesti. En erikseen arvioi teosta, sillä tein sen jo 2012 englanninkielisen jälkeen. Arvion voi lukea täältä. Tässä on enimmäkseen muutamia huomioita käännöksestä. Neljä anteeksiantoa sisältää neljä hainilaiseen maailmaan sijoittuvaa pitkää novellia sekä kirjoituksen, jossa valaistaan koosteenomaisesti Werelin ja Yeowen planeettojen kulttuuria ja historiaa.

  • Petoksia (Betrayals, 1994)
  • Anteeksiannon päivä (Forgiveness Day, 1994)
  • Kansan mies (A Man of the People, 1995)
  • Erään naisen vapautuminen (A Woman's Liberation, 1995)
  • Huomioita Werelistä ja Yeowesta

Suomennos tuntui hieman erilaiselta kuin alkuperäinen teksti, mutta heti ensimmäisessä tarinassa päästiin kuitenkin hyvin jo tunnelmaan. Le Guin kirjoittaa kypsän syvästi ja pohtivasti. Ensimmäisellä lukukerralla en huomannut hienoista mustavalkoisuutta yhdessä kohtaa, mutta nyt toisella kerralla häivähti mielessä, että asian olisi voinut ilmaista toisinkin. Valitettavasti en laittanut kohtaa muistiin, enkä löytänyt sitä uudelleen. Neljä anteeksiantoa on feministinen, mutta se ei ole sitä aggressiivisella tavalla. Taustalla on suuremmat teemat.

Werelin ja Yeowen taustakoosteosiossa on pienoiskoossa samaa kuin Le Guinin huikeassa antropologisessa magnum opuksessa Always Coming Homessa (arvostelu), josta on ilmeisesti tulossa uusi painoskin. Heti alkuunsa on ohjeita, kuinka sanoja lausutaan. Pitkän linjan Le Guin -suomentaja ja -fani, Jyrki Iivonen, on valinnut vain osan sanoja suomennokseen mukaan ja laittanut hieman omaan kieleemme sopivaa lausuntaohjetekstiä, mitä alkuperäisessä ei ole. Yhdessä kohtaa on tarkistushaavista mennyt ohi käännösvirhe, jonka mukaan kasvit ovat muodostaneet pysyviä rakenteita silikonista. Jos nyt kuitenkin piistä (engl. silicon, kemiallinen merkki Si).

Kaiken kaikkiaan, suomennos on kymmenen pisteen lisä Le Guinin käännösten joukkoon ja suosittelen jokaisen lukulistalle. Pukinkonttiin voi pyytää niin paperista kuin sähköistäkin versiota. Jälkimmäisen tosin vain omaan käyttöön DRM-suojauksen vuoksi. Kannattaa huomioida, että jos ekirjan lataa Elisasta omalle tietokoneelle luettavaksi, niin mm. Elisan iPad-sovellus ei enää anna aukaista kirjaa. iPadiin tai muihin laitteisiin saa kirja sen jälkeen ladattua luettavaksi vain poistamalla suojauksen.

Kirjan kansikuva herättää ristiriitaisia fiiliksiä, mutta pidän sitä kuitenkin selkeästi parempana kuin esimerkiksi Maanpakolaisten planeetan tai Harhakaupungin kansia, joissa on käytetty kuvapankin kuvia ilman sisällön huomioimista. Neljä anteeksiantoa -kirjan kannessa on etnisyyttä ja kaukaisia planeettoja ystävyyden ja rakkauden teemalla, joten sitä voinee pitää onnistuneena siinä mielessä.

Le Guinilta riittää suomentamattomia teoksia tämänkin jälkeen. Saataisiinko seuraavaksi esim. The Eye of the Heron käännöslistalle?

EDIT: Ursula K. Le Guinin reaktio Neljän anteeksiantoa -kirjan kanteen.

perjantai 5. joulukuuta 2014

3 inspiroivaa blogia

Kirjablogeissa on viimeaikoina kiitelty blogeja, jotka ovat inspiroineet itseä ja monet ovat joutuneet toteamaan, että kolmen blogin rajoitus on todella haastava, sillä hienoja, omaperäisiä ja omanäköisiä blogeja on netissä jo vaikka kuinka paljon. Tämän totean minäkin. Käyn lukemassa blogeja, joissa arvioidaan kirjoja, jotka eivät sinällään kiinnosta, mutta bloggaajan näkemyksiä ja ilmaisua on muuten vain mielenkiintoista ja hauskaa seurata, jopa ihailla, ja ne inspiroivat omaakin bloggaamista.

Sain tunnustuksen Taikalta Kirjasfääristä ja olen hyvin otettu ystävällisistä sanoista. Olen seurannut Kirjasfääriä kutakuinkin alkuvaiheista ja aina ihaillut Taikan kykyä ilmaista asioita terävän näkemyksellisesti ja tietämyksellisesti, unohtamatta huumoria. Taika on yksi ensimmäisistä nykyisistä bloggareista, jonka tapasin, vuonna 2009 Finnconissa, tosin silloin bloggaaminen oli vielä alkuvaiheessa meikäläisellä.

Ja siitä vaiheesta minä ensimmäisen inspiraation lähteeni nimeänkin, vaikka ryhdyn jo toistamaan itseäni. Genreblogeiluni lähti liikkeelle ulkomaisten blogien mallista, joita silloin voimallisesti oli esillä mm. Pat’s Fantasy Hotlist, A Dribble of Ink ja Fantasy Book Critic (ja paljon muita, joista osa on jo lopettanut). Suomesta yksi ensimmäisistä oli Tpi’s reading diary, jossa yhä edelleen tpi arvioi niin genrekirjallisuutta kuin lehtien antiakin, mutta välillä myös muuta kirjallisuutta. Tpi’s reading diary on niitä harvoja blogeja, joista olen useamman vuoden ajan lukenut jokaisen blogipäivityksen. tpin laaja tuntemus genrekirjallisuudesta ja -kirjailijoista on kunnioitettavalla tasolla, mikä antaa pohjaa uutuuksien arvioinnissakin ja suorastaan kadehdin hänen luettujen Hugo-voittajien määrää. Sille tasolle pääsemiseen minulla menee vielä kymmeniä vuosia.

Artsin Elämää ja aspartaamia on sekin iältään yli viisivuotias blogi, jossa olen vieraillut jo vuosia ja lukenut kutakuinkin jokaisen tekstin. Artsin blogista löytyy niin historiaa kuin genrekirjojakin sekä musiikkia että liikkuvaa kuvaa, ja jokaisessa jutussa on pieniä detaljeja, jotka tekevät tekstit persoonallisiksi. Blogista olen useamman kerran saanut tietoa tulevista elokuvista ja tv-sarjoista, joihin en muuta kautta ole ehtinyt vielä törmätä. Löytyypä sieltä mm. jo heinäkuulta 2009 kirjoitus Asimovin Säätiön filmatisoinnista, mikä on jälleen tänä syksynä noussut esille. Olen päässyt inspiroitumaan Elämää ja aspartaamin sarjakuvabloggauksistakin. Juuri ostin Y: The Last Manin deluxeversio 1:n.

Viimeisenä inspiraation lähteenä mainitsen Liinan Sivukirjaston, vuosimallia 2008 sekin. Liinan blogista löytyy uskomaton määrä arvioituja teoksia ja vieläpä liinamaisella tavalla arvioituja *respect*. Sivukirjasto on hieno esimerkki blogista, jossa kannattaa käydä lukemassa näpsäkän mittaiset jutut, vaikka kirja ei varsinaisesti kiinnostakaan. Tosin siinä on se vaara, että päätyy kiinnostumaan kirjasta. Niin Sivukirjasto, Elämää ja aspartaamia kuin Tpi’s reading diary ovat kaikki blogeja, joista luen myös vanhempia kirjoituksia arkistojen kätköistä. Tärkeitä blogeja inspiroitua, saada tietoa ja viihtyä!

torstai 4. joulukuuta 2014

Kuusi vee ja kohti Marsia

Vaikka tätä syksyä on leimannut työkiireet ja omien kirjallisten tuotosten parissa ahertaminen, niin jonkun kerran olen ehtinyt blogianikin päivittämään. Lukemiset ovat heikolla jamalla fiktion suhteen, tosin tietokirjallisuutta ja tieteellisiä artikkeleita on uponnut pääkoppaan sitäkin enemmän. Nyt on kuitenkin arjen keskellä pienen juhlan hetki.

Taikakirjaimet täyttää tänään nimittäin 6 vuotta! Olen useamman vuoden juhlistanut näitä synttäreitä virtuaalikakun kera ja perinne jatkukoon. Tarjoan kaikille tätä h-e-r-k-u-l-l-i-s-t-a monikerroksellista steampunk-kakkua, jonka kakkutaiteilija Liz Artisan Cake Companysta, Oregonista on valmistanut. Steampunk on viime vuosina noussut pinnalle Suomessakin, joten uskoisin tämän olevan ajankohtaista tarjottavaa. Antakaa mielikuvituksenne luoda mitä ihmeellisimpiä, fantastisia makuja, todellisia tai vielä tuntemattomia.
Kuva julkaistu tekijän luvalla
Kiitos teille kaikille, jotka olette ilmestyneet matkan varrella blogiini lukemaan ja kommentoimaankin. Vaikka pidänkin edelleen kiinni päätöksestäni, että kirjoittaisin ajatuksiani kirjoista ja genreilmiöistä, vaikka yhtään lukijaa ei kävisi, niin silti mieltä ilahduttaa aina jokunen klikkaus ja ajatuksenvaihto. Kirjat ja lukeminen on upea harrastus! Tervetuloa jatkossakin!

Tänään NASAn Orion-projekti etenee testilennon voimin. Projektin lopullinen päämäärä on viedä jonain päivänä ihmiskunnan edustajat ensimmäistä kertaa punaiselle planeetalle, Marsiin. Kello 14:05 Suomen aikaa (edit: tai sitten kun olosuhteet sallivat) miehittämättömän testilennon mukana lähtee mikrosirulla 1 379 961 ihmisen nimet. Minun nimeni on siinä joukossa.
"The Journey to Mars is humanity's Next Giant Leap into our solar system. The Orion spacecraft and its first flight test will help make it possible."
Your name will begin its journey on a dime-sized microchip when the agency's Orion spacecraft launches Dec. 4 on its first flight, designated Exploration Flight Test-1. After a 4.5-hour, two-orbit mission around Earth to test Orion's systems, the spacecraft will travel back through the atmosphere at speeds approaching 20,000 mph and temperatures near 4,000 degrees Fahrenheit, before splashing down in the Pacific Ocean.
But the journey for your name doesn't end there. After returning to Earth, the names will fly on future NASA exploration flights and missions to Mars. With each flight, selected individuals will accrue more miles as members of a global space-faring society.

NASA is pushing the boundaries of exploration and working hard to send people to Mars in the future," said Mark Geyer, Orion Program manager. "When we set foot on the Red Planet, we'll be exploring for all of humanity. Flying these names will enable people to be part of our journey."

Tästä se matka alkaa. #JourneyToMars

Edit: laukaisu ei onnistunut tänään, joten seuraava tilaisuus on sitten huomenna 5.12. Sitä odotellessa.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Patrick Rothfuss: The Slow Regard of Silent Things ja The Lightning Tree

The Slow Regard of Silent Things on Patrick Rothfussin tänä syksynä julkaistu pienoisromaani, joka kertoo nuoresta naisesta, Aurista. Auri on esiintynyt salaperäisenä sivuhahmona Kuninkaansurmaajan kronikka -sarjassa, niin Tuulen nimessä (arvostelu) kuin ensi keväänä suomeksi ilmestyvässä Viisaan miehen pelossakin (The Wise Man’s Fear, arvostelu) ja nyt Rothfuss kertoo hieman hänen arjen kulustaan.

Auri ei ole tavallinen hahmo. Tekstistä tulee selvästi esille, että kirjailijan luoman fantasiayhteiskunnan, yliopistomaailman ulkoreunalla yksinäisyydessä elävä nainen on rikki. Mutta siitä millä lailla rikki saadaan vain vihjauksia kerran tai pari. Auri pysyy tämänkin jälkeen yhä tuntemattomana. The Slow Regard of Silent Things keskittyy kuvaamaan asioita mitä Auri tekee ja paikkoja missä hän kulkee. Muita sarjan hahmoja ei nähdä, vaikka yksi varsinkin on nimeltä mainitsematta Aurin mielessä. Sarjassa on tärkeässä osassa nimet, niiden tietäminen, jotta asioita voi hallita. Myös Aurin maailmassa paikoilla ja asioilla on nimiä, mutta on vielä myös nimeämättömiä kohteita, jotka odottavat oikeaa hetkeä.

Aurin mieli tuntuu monin paikoin herkältä ja hauraalta, toisaalta osa siitä on Rothfussin luoman maailman erikoispiirteitä, tapoja käyttäytyä ja taikuuden lakeja. Ilahduttavasti kirjailija antoi välähtää, miksi Auri on yliopistoon tullut, kaikkiaan siitä paljastettiin kuitenkin yhtä paljon kuin miksi hän on nykytilanteessaan. Lukiessa minua kiehtoi kokonaisuus, mutta yksityiskohdissa oli tylsyyttä. Kuinka monta kertaa täytyy toistaa, että Auri pesi kasvot, kädet ja jalat? Ilmeisesti 24 kertaa. Myös virnistää-sanaa viljeltiin yllin kyllin, mutta ilmeisesti Auri on kovin virnisteleväinen.

Tavallaan ymmärrän toistot, sillä ne ovat osa kuvattavan hahmon arkea ja luovat tietynlaista järjestystä, mihin muutenkin pyritään paikkojen kohdalla, jotka Aurin mielessä sanelevat esimerkiksi esineiden sijaintia. Ja toistoista huolimatta, Rothfuss yltää tässä lyhyessäkin tekstissä kielellisesti kauniiseen ilmaisuun, mikä hänen lahjansa on. Lyhyet maininnat pohjattoman surullisista päivistä olivat koskettavia ja kesken tekstin arjen veivät hetkeksi myötätunnosta syvyyksiin. Kuvaileva teksti tuntuu välillä aistittavalta ilmapiiriltä ja tunnelmalta, enemmänkin joltain abstraktilta kuin konkreettiselta.

Varsinaiseen sarjaan The Slow Regard of Silent Things ei tuo mitään uutta, joten sen vuoksi kirjaa ei ole tarvetta hankkia luettavaksi. Minusta se on kuitenkin lukemisen arvoinen ihan itsessään, siitäkin huolimatta, että kirjailijan loppuselittelyt ja tekstin julkaisun puolustamiset alkoivat ärsyttää. Ja onhan kirjassa kuvitusta. Nate Taylor, joka on kuvittanut myös mm. Rothfussin The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle (arvostelu) -kirjaset, tekee jälleen mainiota työtä. Arkisia ja tunnelmallisia kuvia, joista pidän paljon. Osittain erakkominäni haluaisi kovin elää Aurin maailmassa.

Luin heinäkuussa toisen Rothfussin pienoisromaanimittaisen tarinan, joka sivuaa varsinaista sarjaa, eli Rogues-antologiassa julkaistun novellin The Lightning Tree. Siinä pääosassa on Bast, joka tekee vaihtokauppaa lasten kanssa. Vaihtokaupan välineinä ovat salaisuudet, tehtävät, selitykset ja ongelmanratkaisut. Joskus tavarat. Useimmiten lapset pyytävät apua pikku pulmiin, ja luovuttavat vastineeksi salaisuuksia Bastille, mutta tarinassa on myös isomman kokoluokan pulma. Bast-tarina sopii erinomaisesti antologian teemaan. Hahmo on kiehtova, mutta silti moraaliltaan rajoilla. Hän ei kuitenkaan tee koskaan lapsille vääryyttä, päinvastoin, ja hänen toimissaan on positiivinen aura.

Bast on varmaankin Aurin ohella yksi kiehtovimmista Kuninkaansurmaajan kronikan sivuhahmoista, ja The Lightning Tree osittain humoristisena tarinana osoittaa miksi. Luulen, että tarina sijoittuu aikaan ennen Tuulen nimeä ja siinä kerrotaan mm. taustaa Fae-olennoista, ovatko ne nyt sitten haltioita, keijuja vai jotain muuta suomeksi. Tarina on todella ovela, Rothfuss näyttää, vaan ei kerro. Oivaltaminen jää lukijan valppauden varaan. Itse en ole varma, olenko edes kahden lukemisen jälkeen huomannut kaikkea. Sama tunne on Viisaan miehen pelosta ja siksipä odotan suomennosta, jotta voin lukea kirjan omalla kielellä uudelleen.

The Lightning Tree on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, ja itse pidin siitä ehkä tapahtumarytmin vuoksi enemmän kuin Aurin tarinasta, joka puolestaan tapahtumapaikkana viehätti enemmän. Siihenkin olisi kiva ollut yhdistää Nate Taylorin kuvitusta, mutta luonnollisestikaan antologiassa sellaista ei ollut. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon viitteet antologian toiseen toimittajaan hahmon nimeämisen ja Winter is Coming -viittauksen muodossa. Kaiken kaikkiaan, Rothfussia kannattaa lukea aina, mitä tahansa hän kirjoittaakin.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Tulevia kirjoja talvi-kevät 2015

On jälleen aika vilkaista tulevan kauden kiinnostavia genreteoksia. Niitä on tulossa läjäpäin. Aloitetaan suomenkielisistä elikkä käännösteoksista.

Tammikuussa olisi näillä näkymin tiedossa Gene Wolfen Liktorin miekka, Uuden auringon kirjan kolmas osa. Tähän sarjaan en ole suin päin ihastunut, mutta kovasti tuo kiinnostaa miten tarina etenee ja päättyy. Neljäs ja samalla viimeinen osa ilmestynee 2016. Avoin ikkuna ja muita tarinoita on Sakin 1900-luvun alussa julkaistujen novellien kokoelma, joka ilmestyy Vaskikirjoilta niin ikään tammikuussa.


Maaliskuussa tulee ulos Margaret Atwoodin MaddAddam-sarjan viimeinen osa, Uusi maa, jonka todennäköisesti hankin suomennoksenakin hyllyyni, vaikka olen jo englanninkielisen lukenut. James Dashnerin The Maze Runner -kirjaan pohjautuvaa elokuvaa en ole vielä katsonut, mutta kirjan käännöksen, Labyrintin, ajattelin lukea, kun se ilmestyy. Glen Cookin Black Company on ollut lukuharkinnassa ties kuinka kauan ja nyt se siirtyy harkinnasta tekoon, sillä huhtikuussa ilmestyy ensimmäisen osan käännös, Musta komppania. Kesäkuussa on tulossa jatkoa Sapkowskin Noituri-sarjaan, kun kuudes kirja Pääskytorni julkaistaan. Sitä ennen toivottavasti on tullut myyntiin jo Patrick Rothfussin Wise Man’s Fearin suomennos Viisaan miehen pelko.


Ulkomaan rintamalla on vielä vilkkaampaa:

Jo Waltonilta tuntuu tulevan nykyisin teoksia tiheään tahtiin ja niin myös ensi vuonna. Luvassa on uutta fantasiaa historian ja mytologian hahmoilla höystettynä. Ensimmäinen osa (puolikas?) The Just City ilmestyy tammikuussa ja jonkin sortin jatko-osa, The Philosopher Kings, kesäkuussa. Joe Abercrombielta on tulossa kaksi Shattered Sea -sarjan osaa eli Half the World helmikuussa ja Half the War kesäkuussa.




Catherynne M. Valenten Satumaa-sarja on edennyt alkuperäiskielellä neljänteen osaan, The Boy Who Lost Fairyland. Jostain syystä kolmas kirja, The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two, ei ole mahtunut kevään suomennettavien listalle, mutta toivottavasti ilmestyy syksyllä. Muussa tapauksessa pitänee siirtyä englanninkielisiin versioihin. Valentelta on tulossa kesäkuussa myös aikuisille suunnattu science fiction teos nimeltä Radiance, jonka voisin ottaa lukulistalle.


Ian Tregillisiltä ilmestyy maaliskuussa The Mechanical, joka on steampunk (clockpunk?) -sarjan aloitus. Paolo Bacigalupi palaa pitkästä aikaa aikuisfiktion pariin The Water Knife -teoksellaan huhtikuussa. Dystopiaa luvassa. Hannu Rajaniemeltä julkaistaan toukokuussa novellikokoelma Collected Fiction ja todennäköisesti Christopher Priestiltäkin on tulossa uutuus loppukeväästä.


Nicole Kornher-Stacelta olen lukenut vain yhden pienoisromaanin aiemmin, mutta sen perusteella lukulistalleni yltää toukokuussa ilmestyvä kokopitkä Archivist Wasp. Ainakin juoniselostus vaikuttaa kiinnostavalta. Täysin uusi tuttavuus on Genevieve Cogman. Näin jossain lyhyen kuvauksen hänen tammikuussa julkaistavasta esikoisteoksesta ja sarjan avauksesta The Invisible Librarystä ja kiinnostuin. Jos kirjan nimessä on jo luvassa salaperäinen kirjasto, niin ei kai sitä voi ohittaa?


Paljon, paljon muutakin on luvassa, mutta jos edes joitain näistä ehtisi lukea, niin kirjavuodesta 2015 tulee antoisa uutuuksien suhteen.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...