keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi


Tämä arvostelu on omistettu Matille, jota ei enää ole, mutta jolle olen kiitollinen siitä, että hän päämäärätietoisesti johdatti minut aikoinaan Ursula K. Le Guinin kirjojen pariin.



Ursula K. Le Guinin Harhakaupungin (arvostelu) jälkitunnelmissa ahmaisin heti perään Hainilaisen sarjan neljännen kirjan. Pimeyden vasen käsi on alun perin julkaistu vuonna 1969 ja se on voittanut mm. Nebula ja Hugo-palkinnot. Siksipä liitän kirjan mukaan science fiction haasteen 3. kohtaan (Hugo-voittaja). Pimeyden vasen käsi on ensimmäinen science fiction -kirja, jonka luin Le Guinilta aikanaan Maameren tarinoiden jälkeen ja se räjäytti tajunnan. Vaikka kirja oli kohtalaisen hyvin muistissa, nyt sarjan ensimmäisten osien luvun jälkeen se asettui myös paremmin hainilaisen maailman kokonaiskuvaan.

Maasta kotoisin oleva Genly Ai on Tunnettujen maailmojen liiton, Ekumeenin lähettiläs, jonka tehtävänä on saada Gethen-planeetta, jota myös Talvi-planeetaksi kutsutaan, mukaan liittoon. Gethen useine valtioineen ei kuitenkaan ole noin vain suostuteltavissa. Gethen on karu ja kylmä planeetta, jossa eletään aina vuotta 1. Sen ihmisillä ei ole kiire, arvokkuus ja kasvojen säilyttäminen ovat huomattavasti tärkeämpää kuin suorittaminen. Planeetan asukkaat poikkeavat fyysisesti muista Ekumeenin ihmisistä. He ovat suurimman osan aikaansa sukupuolettomia, mutta seksuaalisesti aktiivisessa vaiheessa voivat muuttua joko naispuoleiseksi tai miespuoleiseksi ja sitä kautta tulla joko äidiksi tai isäksi. Genly Ain lisäksi Pimeyden vasemman käden päähahmona on Karhide-valtakunnan ministeri Therem Harth, jota synnyinalueensa mukaan kutsutaan Estraveniksi. Estraven joutuu poliittiseen epäsuosioon hänen kannatettuaan Gethenin liittymistä Ekumeeniin ja hän joutuu karkotetuksi Karhidesta Orgoreynin kolhoosimaisen ajattelun valtioon. Genly kohtaa yksisukupuolisena paljon ennakkoluuloja ja hänen tarinaansa muista maailmoista erilaisine ihmisineen pidetään epäuskottavana Karhidessa, joten myös hän matkustaa Orgoreyniin täyttämään tehtäväänsä. Maanpakolainen Estraven ja Genly päätyvät yhteiselle pitkälle matkalle läpi kylmän ja jäisen planeetan. Matkalle, joka yhdistää heidän maailmansa toisiinsa laajemmin kuin he olivat odottaneetkaan.

Pimeyden vasen käsi on klassikko ja mestariteos. Sen lukeminen toiseen kertaan on aivan yhtä upea kokemus kuin ensimmäinenkin kerta, vaikka uutuuden yllätykset puuttuvatkin. Vaikka vuosien varrella on tullut luettua genrekirjallisuutta kohtalaisen paljon, niin Pimeyden vasen käsi erottuu yhä joukosta omaperäisenä ja uskaliaana teoksena. Kirjasta on tehty tieteellisiä analyyseja ja sitä on pohdittu teemoiltaan minua älykkäämmissä päissä, joten mitään syvää luotausta kirjan teemoihin minulla ei ole tarjota. Hyvä kun saan ilmaistua edes osan kirjan herättämistä ajatuksistani. Pimeyden vasemmassa kädessä toistuu sama rakenne kuin Hainilaisen sarjan ensimmäisissä (ja myöhemmissä) osissakin: Henkilö saapuu vieraalle planeetalle, tekee matkan oppiakseen ja ymmärtääkseen. Erilaisuuden kuvaaminen ja kokeminen on vahvasti mukana ja siinä missä science fictionissa monesti pyritään oppimaan ulkoista maailmankaikkeutta, Le Guinin kirjoissa pyritään oppimaan myös ihmisen sisäistä maailmaa.

Kirjan ensimmäisellä lukukerralla en oivaltanut kuinka vahvasti Le Guinin tekstissä näkyy filosofisen taolaisuuden ykseyden sanoma. Tämä ajattelu näkyi jo Harhakaupungissakin, minkä oivalsin vasta luettuani Pimeyden vasemman käden uudelleen. Saattoipa näkyä jo sitä aiemmissakin teoksissa, en vain reagoinut siihen. Uudelleen lukiessa oli mukava huomioida myös viite Rocannonin maailmassa (arvostelu) aiemmin fantasiaelementteinä pitämiini lajistoihin. Gethenin asukkaiden sanotaan olevan hainilaisten geenimanipulaation tuotoksia, alkumateriaalina käytetty mm. yhtä Rocannonissa esiintyvää lajia. Vaikka jokainen hainilaisen sarjan kirja on itsenäinen teos ja luettavissa myös yksittäisenä, niiden välillä on taustalla hiipuva kudelma yhdistävästä universumista.

Le Guinin tapa käsitellä kirjassa sukupuolisuutta ja ihmisyyttä tekee minuun suurimman vaikutuksen. Gethenin ihmisten kyky olla sekä naisia että miehiä ja siinä välillä "vain" ihmisiä, on ajatuksena ollut aikanaan varmasti erilaista ja rohkeaa. Se on rikkonut perinteistä sukupuolirooliajattelua. Kirjaa on pidetty myös feministisenä teoksena sen sisältämän yhteiskunnallisen, sosiaalisen, poliittisen ja psykologisen otteen vuoksi. Jopa tänäkin vuonna olen lukenut sellaisia scifikirjoja, jotka ovat sukupuolikuvauksissaan epäonnistuneita (ainakin naisnäkökulmasta katsottuna) ja aikaleimallisia, mutta Pimeyden vasen käsi on yhä kuin raikas tuuli (tai ehkäpä viima?) sen suhteen. Nykypäivänä ei edelleenkään genressä ole tarjolla paljoa sellaista omaperäisyyttä mitä Le Guin yritti jo yli neljäkymmentä vuotta sitten tuoda tyylilajiin. Mutta me olemme vahvasti "terralaisia" ja kuten Le Guin tuo kirjassa esille, erilaisuuden ja erilaisen ajattelutavan sisäistäminen ja rakkauden hyväksyminen sen aidoimmassa muodossa on vaikeaa. Ehkä meidän kaikkien pitäisi kulkea henkisesti läpi Le Guinin upeasti kuvaama jäätiköityneen ja tuliperäisen mantereen matka oivallukseen.

Kirjan tarinan keskellä tarjotaan myös getheniläisen maailman ymmärrykseksi kansantarutyyppisiä kertomuksia, jotka ovat hieno lisä. Norjan jäätiköllä vaeltaneena tunsin, että kirjan maailman kuvaus on tunnelmaltaan aitoa ja uskottavaa. Tiedän, että on niitä joista kirja on laajan matkakuvauksen ja filosofoinnin vuoksi tylsä. Minulle Pimeyden vasen käsi on kuitenkin yksi parhaimpia koskaan lukemiani kirjoja. Kirja, joka todisti, että science fictionia voi kirjoittaa monella tavalla, rikkoen perinteisiä käsityksiä, nousta kliseiden yläpuolelle ja saada vieläpä kauneudellaan liikuttumaan. Pimeyden vasen käsi vaatii paljon, mutta se myös antaa paljon.


Science fiction -haaste

tiistai 28. helmikuuta 2012

Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki

Harhakaupunki on Ursula K. Le Guinin Hainilaisen sarjan kolmas kirja, joka julkaistiin alunperin vuonna 1967 nimellä City of Illusions. Käännös ilmestyi reilu viikko sitten. Olen nyt lukenut sarjan kaikki muut kirjat paitsi novellikokoelman Four Ways to Forgivenessin ja kokonaiskuva maailmasta aukesi yllättäen vasta tämän viimeisimmän suomennetun kirjan myötä, vaikka se onkin sarjan keskeltä. Kolme ensimmäistä kirjaa luo kokonaisuuden, johon Le Guinin varsinaiseksi mestariteokseksi luokiteltu Pimeyden vasen käsi ja sitä seuraavat Maailma, vihreä metsä sekä Osattomien planeetta pohjaavat.

Muistinsa menettänyt mies saapuu Maan syrjäiseen kylään. Hänen poikkeuksellinen ulkonäkönsä saa kyläläiset epäilemään, että mies on joko Shing, valheilla hallitseva vihollinen, tai jostain Maan ulkopuolelta saapunut muukalainen, jolla on tehtävä. Ystävällisten kyläläisten parissa viihtyvä Falkiksi nimetty mies ei voi jäädä aloilleen, vaan lähtee matkalle kohti Shingien hallitsemaa Es Tochin kaupunkia, jotta unohduksissa oleva menneisyys paljastuisi ja hän löytäisi vastauksia. Kun Falk viimein saapuu valheiden kuninkaiden luo, ei hänen etsintämatkalla kokemansa vaarat ole suinkaan vielä ohitse. Totuuden löytäminen valheiden keskeltä voi viedä hengen.

Arvostukseni Ursula K. Le Guinin tuotantoa kohtaa kasvaa mitä enemmän luen hänen teoksiaan. Kyseessä ei ole välttämättä niinkään minkään yksittäisen kirjan hienoudesta, vaan siitä kokonaisuudesta, joka kertoo kirjailijan omaperäisyydestä ja -leimaisuudesta ja myös rohkeudesta, joka voimistuu kirja kirjalta. Le Guin yhdistää ajoittain hienovaraisesti fantasiamaista tyyliä science fictioniin ja hänen antropologinen otteensa yhteisöjen kuvauksessa on tavaramerkki. Harhakaupunki sijoittuu tapahtumiltaan aikaan useita sukupolvia Maanpakolaisten planeetan (arvostelu) tapahtumien jälkeen ja näillä kahdella kirjalla on voimakas yhteys. Kun tuo yhteys avautuu tarinan edetessä, se nostaa tarinan uudelle tasolle ja kohottaa kokonaiskäsitystäni myös Maanpakolaisten planeetasta. Olin iloinen huomatessani, että evoluutioon liittyvät huomioni edellisessä kirjassa osuivat kohdilleen ja lajien kehitys ja eristyneisyys, jotka voimistuvat sarjassa vielä jatkossakin teemoina, nousevat yhä selvemmin esille.

Harhakaupunki on kahta aiempaa osaa ehyempi kokonaisuus, se ei tunnu osioista kootulta. Kirjan loppupuolella esiintyvää psykedeelisyyden kuvausta voisi pitää kirjoitusajankohtaan viittaavana, mutta se ei millään lailla pomppaa tekstistä liikaa esille. Harhakaupungin vuoropuheluissa on havaittavissa nykyisestä poikkeavaa tyyliä, mutta muuten kirja on yllättävänkin ajaton. Se on kestänyt hyvin 45 vuoden ajanhampaiden kaluamisen. Edeltävään osaan verrattuna kirjassa esiintyy hieman enemmän teknologian kuvausta, mutta mistään kovasta science fictionista ei voi puhua. Ansibeli, joka saa entistä enemmän huomiota (mainittiin ensimmäisen kerran Rocannonin maailmassa (arvostelu)), on keksintönä lähellä sydäntäni.

Käännöksestä on hieman annettava miinuksia, sillä kirjaan on jäänyt useita huolimattomuusvirheitä. Esimerkiksi kääntäjä ei ole ilmeisesti ollut varma suomalaistaako Ranya-nimen Ranjaksi vai ei ja kirjaan on jäänyt molempia muotoja. Lisäksi kannesta jälleen kerran moitteita. Maanpakolaisten planeetan kohdalla jo ihmettelin kirjaan liittymätöntä kuvakirjastosta temmattua kuvaa lippalakkiporukasta ja nyt kirjan kansi on aika kaukana kuvatusta vihertävästä kaupungista. Le Guinin maailma on karun kaunis ja vieläpä kauniisti kuvattu, ei mikään yhdistelmä vaaleanpunaiseksi värjättyä itäblokin hylättyä tehdasaluetta ja lähiökerrostaloa. Näistä seikoista huolimatta on enemmän kuin hienoa, että käännös tehtiin. Siitä kiitos.

Harhakaupunki on kolmesta ensimmäisestä Hainilaisen sarjan kirjasta onnistunein teos kokonaisuudessaan. Varsinkin lopun erinomaisuus sai minut päättämään, että luen muut hamassa menneisyydessä lukemani aiemmin suomennetut osat uudelleen. Nyt kun koko sarja on periaatteessa ilmestynyt kokonaan suomeksi, suosittelen siihen tutustumista alkuperäisessä englanninkielisessä ilmestymisjärjestyksessä.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Yksi uutinen...


Sain tänään (tai siis eilen) iltapäivällä Twitterin kautta silmiini uutisen, että J.K. Rowling on julkaisemassa uuden kirjan. Jos tilanne olisi sen sallinut, niin olisin hypännyt ilmaan ja hihkunut. On se jokseenkin hassu juttu, että pelkkä tieto jonkin kirjan ilmestymisestä pistää koko illan tekemiset uuteen järjestykseen.

Rowlingin tuleva kirja on suunnattu aikuisille ja se on hyvin erilainen kuin Harry Potter -sarja. Kirja julkaistaan maailmanlaajuisesti englanninkielisenä, myös ekirjana. Siinäpä kaikki, mitä kirjasta on tällä hetkellä tiedossa. Ei nimeä, ei julkaisuhetkeä, ei genreä. Lisää infoa saadaan myöhemmin tänä vuonna ja Rowlingin kotisivut päivittyvät uuteen kuosiin kevään aikana.



J.K. Rowling vaihtoi agentuuria jonkin aikaa sitten, mikä ilmineerasi, että jotain on tapahtumassa. Rowling on omien sanojensa mukaan astumassa kirjailijan uransa uuteen vaiheeseen. Näin lukijana ja Harry Potter -fanina minä tietenkin odotan jännityksellä mitä on odotettavissa. Pidän hyvin todennäköisenä, että uusi kirja ei ole fantasiaa, vaan valtavirtakirjallisuutta. Itse asiassa olisin jopa hieman yllättynyt jos kirja olisikin fantasiaa. Vuosien varrella on huhuttu, että Jo kirjoittaisi dekkaria, mutta vahvistusta huhulle ei ole saatu. Jo ja hänen taustakoneistonsa taitavat salassapidon ja tietyn tyyppisen käänteisen markkinoinnin. Ne olivat Harry Potter -ilmiön tehokkaimpia aseita. On mielenkiintoista seurata millaisella taktiikalla uusi kustantaja (Little, Brown) lähtee markkinoimaan periaatteessa täysin erilaiselle kohderyhmälle kirjailijaa, jolla on jo vaikuttavan tunnettu status kirjallisuudessa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että homma on hallussa. Uutinen Rowlingin nimettömästä ja milloin-lie-julkaistavasta kirjasta on saanut maailmanlaajuisen mediahuomion. Myös Suomessa.

Joten, Rowlingin tulevalle kirjalle löytyy varmasti kiinnostusta, mutta toivottavasti nyt kaikki entiset HP-fanit ymmärtävät, että kyseessä on jotain muuta. Rowlingin fanikunnassa on jo nyt paljon aikuislukijoita, mutta uskoisin, että hänen suurin haasteensa on saavuttaa uutta lukijakuntaa HP-fandomin ulkopuolelta. Varmasti löytyy suurin määrin niitäkin, jotka karsastavat Pottereita ja siksipä tuomitsevat kirjailijan muunkin tuotannon jo etukäteen.

Minä olen odottanut jo pitkään, että saisin lukea Rowlingilta jotain täysin uutta ja nyt se toive on toteutumassa! Jännittää, mutta samalla olen malttamattoman innostunut. Kirjasta.

Lisäys: Rowling ilmoitti Twitterissä, että kirja julkaistaan tänä vuonna!

torstai 23. helmikuuta 2012

Tähtifantasia-palkintoehdokkaat 2012 julkistettu


Doh diin. Nyt myös Tähtifantasia 2012 -palkintoehdokkaat on julkistettu ja lista näyttää seuraavanlaiselta:

• John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Gummerus) – "Kauhuromaani tutkii vaistojen ja yhteiskunnan häilyvää rajapintaa. Teos vakuuttaa herkällä henkilökuvauksellaan."

• Hal Duncan: Pako helvetistä! (Like) – "Tyylikäs ja omaperäinen pienoisromaani tempaa mukaansa ja iskee vimmalla päin maailman vääryyksiä."

• China Miéville: Toiset (Karisto) – "Vetävästä murhamysteeristä kasvaa henkeäsalpaava kuvaus inhimillisen ymmärryksen ja yhteiskunnan rajojen keinotekoisuudesta."

• Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY) – "Itäeurooppalaista laatufantasiaa, joka sekoittaa rohkeasti huumoria ja sadun tenhoa realistiseen kerrontaan."

• Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi (Atena) – "Kaunis, monipiirteinen tarina eristäytymisestä, kohtalosta sekä rakkaudesta."

China Miévillelle tuli siis ehdokkuus myös fantasiapuolelle, Tähtivaeltajan lisäksi. Jommasta kummasta se palkinto sitten kirjalle myönnetään. Jälleen kerran olen lukenut vain kaksi näistä kirjoista, joten eipä minulla paljoa kommentoitavaa. Harmi, että Steph Swainston ei saanut ehdokkuutta Aika on lahjoista suurin -kirjallaan.

maanantai 20. helmikuuta 2012

2011 Nebula-palkintoehdokkaat julkistettu


Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestö, SFWA on julkaissut vuosittaiset Nebula-, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokkaansa. Palkintojen saajat valitaan 19. toukokuuta ja valitsijoina ovat SFWAn jäsenet. Merkitsin kursiivilla ne tuotokset, joihin olen ehtinyt jo tutustua. Ei niitä paljoa ole. Romsku-kategoriasta Jo Walton on ollut lukulistallani jo yli vuoden (huoh!) ja Empassytownin kanssa olen toistaiseksi luovuttanut. Genevieve Valentinen Mechanique kolahti minuun ja tulee olemaan yksi Hugo-ehdokkaistani. Jemisinin, McDevittin ja Hurleyn kirjoja tuskin luen, jolleivat ilmesty Hugo-ehdokkaiden listalle.



Romaani

Among Others, Jo Walton
Embassytown, China Miéville
Firebird, Jack McDevitt
God’s War, Kameron Hurley
Mechanique: A Tale of the Circus Tresaulti, Genevieve Valentine (arvostelu)
The Kingdom of Gods, N.K. Jemisin

Pienoisromaani

“Kiss Me Twice,” Mary Robinette Kowal
“Silently and Very Fast,” Catherynne M. Valente
“The Ice Owl,” Carolyn Ives Gilman
“The Man Who Bridged the Mist,” Kij Johnson
“The Man Who Ended History: A Documentary,” Ken Liu
“With Unclean Hands,” Adam-Troy Castro

Pitkä novelli

“Fields of Gold,” Rachel Swirsky
“Ray of Light,” Brad R. Torgersen
“Sauerkraut Station,” Ferrett Steinmetz
“Six Months, Three Days,” Charlie Jane Anders
“The Migratory Pattern of Dancers,” Katherine Sparrow
“The Old Equations,” Jake Kerr
“What We Found,” Geoff Ryman

Novelli

“Her Husband’s Hands,” Adam-Troy Castro
“Mama, We are Zhenya, Your Son,” Tom Crosshill
“Movement,” Nancy Fulda
“Shipbirth,” Aliette de Bodard
“The Axiom of Choice,” David W. Goldman
“The Cartographer Wasps and the Anarchist Bees,” E. Lily Yu
“The Paper Menagerie,” Ken Liu

Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle

Attack the Block, Joe Cornish (writer/director)
Captain America: The First Avenger, Christopher Markus, Stephen McFeely (writers), Joe Johnston (director)
Doctor Who: “The Doctor’s Wife,” Neil Gaiman (writer), Richard Clark (director)
Hugo, John Logan (writer), Martin Scorsese (director)
Midnight in Paris, Woody Allen (writer/director)
Source Code, Ben Ripley (writer), Duncan Jones (director)
The Adjustment Bureau, George Nolfi (writer/director)


Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle


Akata Witch, Nnedi Okorafor
Chime, Franny Billingsley
Daughter of Smoke and Bone, Laini Taylor
Everybody Sees the Ants, A.S. King
The Boy at the End of the World, Greg van Eekhout
The Freedom Maze, Delia Sherman
The Girl of Fire and Thorns, Rae Carson
Ultraviolet, R.J. Anderson

Viime vuonnahan Connie Willis voitti Blackout/All Clearilla "pääNebulan" ja tänä vuonna hän saa sitten 2011 Damon Knight Grand Master Award -palkinnon yleisestä panostuksestaan ja saavutuksistaan alalla.

torstai 16. helmikuuta 2012

Connie Willis: All About Emily


Connie Willisin tuorein tuotos on All About Emily, sanamäärältään pitkä novelli, joka julkaistiin kuvituksen kera tässä kuussa. Kirjan nimi viittaa Bette Davisin ja Anne Baxterin tähdittämään All About Eve -elokuvaan, joka onkin tarinan teeman johtolanka.
"Fasten your seatbelts, it's going to be a bumpy night."
Claire Havilland on teatterimaailman suuri tähti, tosin jo ikääntymässä päin. Hänet järjestetään tapaamaan innokkaan faninsa, nuoren Emilyn, joka on tekoälyllinen robotti. Vaikka hurmaavan viaton Emily vannookin, ettei hän hamua Clairen tähteyttä, Claire ei voi olla epäilemättä, että hän on kohdannut oman Eve Harringtoninsa. Mutta elämä on showta ihmeellisempää, Claire joutuu toteamaan. Joskus unelmien toteutumisen puolesta joutuu taistelemaan, jopa silloinkin kun ne vain muistuttavat omista unelmista.

All About Emilyn alku sai minut penkomaan elokuvakokoelmaani ja katsomaan All About Even uudelleen. Kun elokuvan tapahtumat oli palautettu paremmin mieleen, kirjan loppu avautuikin helpommin. Kirja ja elokuva sitoutuvat voimakkaasti yhteen, mutta myös tanssiryhmä The Rockettes (Radio City Music Hallissa jalkojaan silmän korkeudelle nakkovat tytöt) saa oman osansa tarinassa.

All About Emily on hauska pikku tarina, joka toimii ja viihdyttää. En tiedä kuinka paljon siitä saa irti, jos ei ole elokuvaa nähnyt, mutta ehkä show-maailman ja esiintymisen palo välittyy siitä huolimatta. All About Emily on hyvin paljolti samantyyppinen kuin puolisentoista vuotta sitten lukemani Willisin Remake (arvostelu). Se sijoittuu lähitulevaisuuteen, missä tekoälylliset robotit alkavat saada jalansijaa ja joudutaan kohtaamaan kysymyksiä siitä mikä heidän asemansa on. Willis ei mene teemassa kuitenkaan kovinkaan syvälliselle puolelle, vaan pitää sen showbusiness-tasolla. Remakessa ei ole robotteja, mutta siinä luodaan digitaalisesti uusia muunnelmia elokuvista, ja jo edesmenneet näyttelijät herätetään valkokankaalla henkiin yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka uusillakin tähtösillä olisi palo päästä esiintymään. All About Emilyn tarina sijoittuu joulun edusaikaan ja olisi ollut kiva lukea kirja tunnelmansa vuoksi jo ennen joulua. Kustantajan tarkoitus olikin julkaista kirja jo silloin, mutta jostain syystä julkaisu venyi parilla kuukaudella.

All About Emily on ihan mukiin menevä tarina, mutta se ei ole Willisiä parhaimmillaan. Willisin Hollywood ja show-maailma -jutut ei niinkään pure meikään, mutta kaikesta näkee, että kirjailija on aiheeseen perehtynyt ja innoissaan. Minulla on useita Willisin vanhempia kirjoja vielä lukematta, joten niihin palaan varmastikin vielä tämän vuoden aikana.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Positiivisesti ekirjoista

Alaotsikko: Miten olen päätynyt tykkäämään ekirjoista: subjektiivinen katsaus


Välillä tuntuu, että julkisuudessa kirjoitetaan ekirjoista pääasiassa hieman negatiiviseen tai valittavaan sävyyn, silloin kun ne yleensä julkisuutta saavat. Silti yhä useammat ihmiset niin tuttavapiirissäni kuin blogimaailmassakin hankkivat sähköisten kirjojen lukulaitteita ja toteavat ne jopa hyviksi hankinnoiksi. Kritiikki on toki paikallaan (hinnoittelu, DRM-suojaus, saatavuus yms.), mutta ajoittain kirjoitukset saavat sävyjä, jotka muistuttavat alla olevasta Lauri Järvilehdon Uhkaava keksintö on kiellettävä -kirjoituksesta:

"1900-luvun alussa kuuluisa amerikkalainen säveltäjä John Philip Sousa aloitti kiivaan kampanjan uutta musiikintekijöitä uhkaavaa teollisuudenalaa vastaan. Sousan mukaan uusi keksintö johtaisi musiikintuotannon rappioon.

Jos ihmelaite päästettäisiin markkinoille, ei muusikoille riittäisi enää töitä. Kaiken lisäksi teknologian seurauksena kukaan ei enää pitäisi mielekkäänä uuden musiikin säveltämistä. Musiikki kuihtuisi pois taiteenalana.

Sousan lobbaus johti jopa niin pitkälle, että USA:n kongressissa ajettiin lakimuutosta, jonka seurauksena laitteiden myynti tehtäisiin laittomaksi.

Kyseessä oli gramofoni."
Muistelenpa joidenkin protestoineen kun siirryttiin vinyylilevyistä cd-levyihin, että musiikin aitous katoaa ja ne asiaan kuuluvat rahinat ovat nyt mennyttä. Pitää ostaa vielä uusi laitekin, kun levysoitin ei pyöritä cd:tä. Vastustusta löytyy aina, mutta tuskin se kirja mihinkään katoaa – oikeasti. Kirjailijan teksti on kirjan tärkein anti joka tapauksessa, oli se sitten painetussa tai sähköisessä muodossa.

Ostin ensimmäisen lukulaitteeni Readerin vuoden 2010 toukokuussa, koska olin juuri saanut Hugo-ehdokaskirjat sähköisessä muodossa luettavaksi. Kirjoitin käyttökokemuksistani blogissani kuvien kera. Vaikka tuosta on kulunut vasta (!) vajaat kaksi vuotta, paljon on vettä virrannut Jätkänkynttilän ali sen jälkeen. Alussa minulla oli pdf-muotoisia tekstejä joiden muuntamiseksi epubeiksi käytin Calibre-ohjelmaa. Calibre, josta siitäkin kirjoitin oman E-kirjojen hallinnointi -blogikirjoituksen, on yhä käytössäni ja ylläpidän sillä ekirjastoani. Olen Readerin jälkeen hankkinut käyttööni myös Kindlen, johon siihenkin olen varsin tyytyväinen. Nykyään ostan vain epub tai mobi-formaattisia kirjoja.

Olen kirjojen suurkuluttaja. Ostan nykyään lähes kaikki lukemani kirjat ja enemmänkin, mikä tarkoittaa että kotiini ilmestyy vuosittain 100-200 uutta kirjaa. Tuo määrä vie paljon tilaa (kirjahyllytirkistelyä täällä n. 100 kirjaa sitten). Nyt joku tietenkin ihmettelee miksi ostan kirjat, enkä lainaa niitä kirjastosta, mihin vastaan, että katsoin kahdeksisen vuotta sitten helpommaksi, nopeammaksi ja jopa edullisemmaksi hankkia kirjat omiksi kuin jatkuvasti kaukolainailla niitä (aina ei kotimaastakaan löytynyt, eikä jostain syystä kirjasto halunnut tilata ulkomailta, mitäs siinä sitten teet?)

Vaikka olen jo neljäkymmentä vuotta hypistellyt, silitellyt ihastuksesta uusien kirjojen kansia, tuoksuttanut tuoreen painomusteen tuoksua ja ollut aina ilahtunut kun olen kirjan lahjapaketista löytänyt, olen siirtynyt pikkuhiljaa mielummin ekirjojen käyttäjäksi. Minä pidän ekirjoista. En ymmärrä miksei niistä voisi saada yhtä hekumallisia tuntemuksia kuin paperikirjoistakin. Tilasin viimeisimmän ekirjani eli Robin Hobbin City of Dragonsin ennakkoon Kindle Storesta. Odotin ilmestymispäivän aamulla jännityksellä milloin kirja ilmestyisi koneelleni ja kun se sitten pelmahti lukuohjelmaan, avasin sen ja ihastelin kaunista selkeää taittoa ja käytettyjä fontteja. Siirsin kirjan lukulaitteelleni ja olin onnellinen. The City of Dragons ja kymmenet muut kirjat lähtivät mukaani työmatkalle.

Ekirjoja pidetään yleensä halpojen pokkarien kilpailijoina. Koskapa minulla on paljon kiinni kurottavaa genrekirjallisuuden menneisyydestä, niin ostan myös paljon ”vanhoja” kirjoja, joista on usein tarjolla jo/vain halvat pokkariversiot. Niiden hinnoille jälkeenpäin tuotetut ekirjat eivät tunnu pärjäävän, mutta siitä huolimatta valitsen mielummin ekirjan tilasyistä. Lisäksi hyvin tehdyt ekirjat ovat laadultaan kovakantisten tasoa. Jopa kuvitetut teokset toistuvat erinomaisina ja kartat sekä tekstit saadaan interaktiivisiksi. Usein ostan kuitenkin uutuuksia ja siksipä minulle ekirja on nimenomaan kovakantisten kirjojen todellinen vaihtoehto. Maailmalla ekirjat ilmestyvät useimmiten samana päivänä kuin kovakantisetkin, eikä jopa lähes vuotta myöhemmin kuten pokkarit. Näin esimerkiksi aiemmin mainitsemani City of Dragons, jonka hinnaksi tuli 8,7 euroa, mikä on varsin kohtuullinen uutukaisesta, eikä tarvinnut maksaa postikuluja, eikä myöskään odotella viikkoja toimitusta postitse. Halvempiakin hintoja löytyy, sillä aina ei tarvitse sentään Kindlen tuotteita ostaa, vaan muitakin myyjiä on yllin kyllin.

Ostan yhä lähes poikkeuksetta suomenkieliset kirjat paperiversioina. Meillä ei Suomessa vielä oikein toimi ekirjojen tuotanto. Yleis- ja tietokirjallisuutta löytyy, mutta genrekirjallisuudessa tarjonta on aika rajattua. Esimerkiksi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras ei ollut heti ilmestyttyään myytävänä ekirjana, mutta ostin sen myöhemmin kannatuksen vuoksi. Toivottavasti Rajaniemen seuraavan kirjan käännös on saatavilla ekirjana yhtä aikaa kuin paperisenakin. Tiedän kumman valitsisin.

Mukavaa sunnuntaita kaikille. Minä käperryn flunssaisena sohvalle kindlen kera ja jatkan lukemista ja kuuman teen nautiskelua.

PS: Gummerus ystävällisesti ilmoitti, että Rajaniemen Fraktaaliruhtinas ilmestyy syksyllä yhtä aikaa niin perinteisenä kuin ekirjanakin.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Kage Baker: The Graveyard Game

The Graveyard Game on Kage Bakerin The Company-sarjan neljäs kirja, joka julkaistiin vuonna 2001. Kirja on jatkoa aiempien osien tapahtumille ja niihin löytyy myös paljon viittauksia, jotka eivät välttämättä aukea, jos lukemisen aloittaa kesken sarjan. Samoin viittauksia löytyy myös Bakerin Rude Mechanicals -kirjaan (arvostelu), joka on sarjan itsenäinen liitännäiskirja. Tulin lukeneeksi sen ennen kuin aloitin pääsarjan, mutta eipä siitä haittaakaan tunnu olleen, päinvastoin. Nyt lukiessani The Graveyard Gamesta Rude Mechanicalsiin viittaavaa kohtausta, se tuntui hyvinkin tunnepitoiselta kun tiesi mistä oli kyse. Otan kirjan mukaan science fiction -haasteeseen, sillä se sopii mitä erinomaisimmin kategoriaan 7 (kyborgit).

The Graveyard Gamen päähenkilöt ovat kuolemattomat kyborgit Joseph ja Lewis. Botanisti Mendozaa ei kirjassa nähdä, mutta tarina kietoutuu silti pitkälti hänen ympärilleen, sillä Lewis, jolla on romanttisia tuntemuksia Mendozaa kohtaan, etsii kuumeisesti salaperäisellä tavalla kadonnutta naista, josta hän näki vilahduksen tulevaisuudessa. Mendozan huhutaan joutuneen Companyn rankaisemaksi ja kauas, kauas menneisyyteen, ajalle ilman ihmisiä. Samaan aikaan Joseph jatkaa isähahmonsa Budun kuin myös Mendozan etsintää Lewisin kanssa ja ilman. Hänen on vaikea hyväksyä, että Budun uskotaan olevan vastuussa aika ajoin puhkeavista vitsauksista, jotka surmaavat ihmisiä joukoittain. Etsinnän yhteydessä parivaljakolla alkaa valjeta mitä tapahtuu niille kuolemattomille kyborgeille, jotka eivät enää palvele Dr. Zeus Incorporatedin tarkoituksia.

[Turisteille suunnatun Wuthering Heights -kirjan autenttisten tapahtumapaikkojen kiertoajelun jälkeen:]

"I can’t believe you didn’t enjoy that," said Lewis, as Joseph carefully loaded in the six jugs of Brontë liqueur he had purchased at the gift shop.
"I guess I’m just not literary," Joseph said, changing his mind and removing one of the jugs. He carried it around to the front of the car and got in.

"You’ve no appreciation of high romance, that’s your trouble," Lewis said, climbing in and starting the motor.

Joseph nodded somberly. "Boy meets girl, girl loses boy, everybody dies. I just don’t get it. What those kids needed was some tuberculosis inoculations and a whole lot of Prozac."

Dystopiakirjojen jälkeen kiitin suuresti Kage Bakeria mielessäni The Graveyard Gamen kevyehköstä alkusta ja varsinkin yllä olevasta kohtauksesta, joka sai minut nauramaan ääneen ainakin viisi minuuttia. Josephin huumori on minun makuuni. Mutta tarina vakavoituu hyvin pian ja vaikka Josephin ja Lewisin sanailu jatkuu sujuvana, niin sävy muuttuu loppua kohti mollivoittoiseksi. Joseph in the darkness -välinäytökset synkistävät tarinaa ennestään ja dystopialta ei voi säästyä tässäkään sarjassa. Välinäytöksissä ja tarinan aikajanassa kuvataan maailman muuttuminen 1990-luvun lopusta seuraavien vuosisatojen aikana radikaalisti: Japani uppoaa mereen, USA jakautuu, eläinliha, alkoholi, suklaa ja monet muut nautintoaineet kielletään ja yleiseen käyttöön otetaan antipainovoimateknologia. Se pieni vilaus mitä tulevaisuuden ihmisistä annettiin Sky Coyote -kirjassa alkoi vihdoin saada perspektiiviä. Hetki, jonka jälkeistä tulevaisuutta ei kyborgeille ole kerrottu alkaa lähestyä. Kirjassa linkitettiin nyt myös Gentlemen's Speculative Society The Companyyn ja yritinkin kuumeisesti etsiä onko The Women of Nell Gwynne's (arvostelu) tai Nell Gwynne's Scarlet Spy (arvostelu) -pienoisromaaneissa viitteitä pääsarjaan, joita en silloisella lukuhetkellä oivaltanut.

The Graveyard Game on aikaisempia osia tasaisempi kokonaisuus, jossa sarjan juoni etenee reippaanlaisesti. Joitain oikaistuja ratkaisuja Baker on joutunut käyttämään, mutta silti kirja jättää vielä kysymyksiä ilman vastauksia ja loppu on peräti hienoinen cliffhanger. Joseph ja Lewis ovat erinomainen kaksikko päähahmoiksi, mutta myös sivuhahmoista löytyy kiinnostavia tuttavuuksia, kuten Suleyman. Kaiken kaikkiaan minulle The Graveyard Game on koskettavampi kirja kuin yksikään aiemmista osista ja on todella mielenkiintoista nähdä mihin tarina tästä kehittyy.

Kirja on täynnä viitteitä, joista osa herättää hieman poikkeaviakin mielleyhtymiä. Yksi niistä on Mendozaan (tarkoituksella) yhdistetty lainaus Salomon Korkeasta veisuusta: 'Stay me with flagons, comfort me with apples; for I am sick of love…’, jonka automaattisesti linkitin mielessäni kirjallisuutta laajasti musiikillisessa tuotannossaan hyödyntävään suosikkiartistiini Kate Bushiin. Minulla on ollut ongelmia Mendozan hahmon ymmärtämisessä. Häntä on ehdottomasti helpompi käsitellä kun häneen on otettu etäisyyttä ja häntä kuvataan toisen hahmon näkökulmasta. Niissä tunnelmissa The Song of Solomon – Mendozalle.


Linkit aiempien osien arvosteluihin:

In the Garden of Iden
Sky Coyote
Mendoza in Hollywood


Science fiction -haaste

perjantai 3. helmikuuta 2012

Christopher Priest: Fuuga synkälle saarelle

Fuuga synkälle saarelle (Fugue For A Darkening Island) on Christopher Priestin varhaistuotantoa vuodelta 1972 (suom. 1988). Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain tuoreimman tuotoksen The Islandersin (arvostelu), joka oli erittäin kiinnostava kokemus. Tarkoituksena on yhä lukea lisää kirjailijan teoksia, vaikka Fuuga herätti hieman ristiriitaisia tuntemuksia.

Kuten The Islanders -kirjassakin, Fuugassa synkälle saarelle tarina hypähtelee eri aikajaksoissa. Päähenkilö Alan Whitmania seurataan tapahtumien varhaisessa vaiheessa, jolloin Afrikasta on alkanut virrata atomisotapakolaisia ympäri Eurooppaa ja myös Englantiin. Kireän poliittisen ilmapiirin vallitessa he eivät ole tervetulleita maahan ja heidän saapumistaan kuvataan invaasiona, joita vastaan varustaudutaan jopa asein. Äärioikeistolaisuus nostaa päätään. Seuraava aikajakso kuvaa Whitmania perheineen kodittomina etsimässä elinmahdollisuuksia maaseudulta ja viimeisessä jaksossa hänen vaiheitaan sisällissodan runtelemassa maassa. Kerronnan rytmitys asettaa haasteita, mutta The Islandersin jälkeen ja itse asiassa mm. Iain M. Banksin Use of Weaponsinkin (arvostelu) jälkeen tyyli ei tuota ongelmia. Oikeastaan pidän tällä tavoin sekoitetusta kerronnasta, jolloin lukija joutuu päässään keräämään tapahtumat yhtenäiselle aikajanalle.

Päähenkilö ei missään vaiheessa pääse keräämään liikaa sympatiapisteitä. Hän ei ole mikään pahis, mutta emotionaalisesti kohtalaisen köyhtynyt henkilö, joka joutuu tarkastelemaan oman elämänsä tilannetta menneisyydessä tekemiensä ratkaisujen ja ulkoisten vaikuttavien tekijöiden valossa. Fuuga synkälle saarelle muistuttaa paljon asetelmiltaan John Christopherin Nälkäkuolemaa (arvostelu), mutta tuntuu uskottavammalta niin päähenkilönsä kuin tapahtumienkin suhteen. Kun Nälkäkuolemassa tapahtumien kehitys vaikuttaa käynnistyvän liian nopeasti, Fuugassa nähdään pitkän aikajänteen asetelmat ja jännitteet. Minua kuitenkin häiritsi alussa, etten osannut päättää tulkitsenko kirjan sävyn rasistiseksi vai en. Menneiden vuosikymmenien kirjallisuudessa on aikakausilleen tyypillisiä asenteita, ja usein ne eivät häiritse, kun taas joskus häiritsevät kovastikin. Minulla on mielikuva, että Fuugan tarinalla peräänkuulutettiin humaanisuutta, moraalia ja suvaitsevaisuutta, mutta samalla tehtiin selväksi kuinka vaikeaa näiden ihanteiden toteuttaminen on, niin valtakunnan poliittisella huipulla kuin yksilötasollakin kärjistetyissä olosuhteissa. Mutta en ole varma. Haluaako joku esittää oman tulkintansa?

Pintapuolisesti kirjan lukeminen tökki, vaikka kuinka yritin olla ylitulkitsematta tekstiä. Päähahmo on vähemmän miellyttävä ja moraaliton, ja hänen kuvauksensa on onnistunut. Muut hahmot ovatkin sitten heikosti kuvattu. Aivan kuin kirjassa olisi vain yksi todellinen henkilö, loput hänen mielikuviensa tuotteita. Kirja on kuitenkin saanut jonkusen palkinnon, joten aikalaiset ovat nähneet siinä arvostettavaa. Fuuga ei minustakaan ole huono kirja, se vain ei ole myöskään erityisen hyvä. Synkkyyttä kyllä riitti. Minulla on käsitys, että Priest on päivittänyt tekstiä joihinkin uusintapainoksiin, mutta omistamaani suomenkielistä versiota tuskin on päivitetty sen myötä. Intoni ei riitä uuden englanninkielisen painoksen etsimiseen. Hyväksyn sen, että kirjassa on joitain ongelmakohtia, jotka kirjailijakin on halunnut muuttaa. Christopher Priest on omaperäisellä tyylillään sen verran kiehtova kirjailija, että jatkan tutustumista hänen teoksiinsa.

torstai 2. helmikuuta 2012

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat 2012 selvillä


Vuoden 2012 Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat on julkistettu. Lista näyttää kotimaispainotteiselta:

• Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset (WSOY) – "Mukaansatempaava tulevaisuusvisio on täynnä kiehtovia yksityiskohtia, jännitteellistä kerrontaa ja inhimillisten toiveiden yhteentörmäyksiä."

• China Miéville: Toiset (Karisto) – "Ihmeen tuntua tulviva dekkari, jossa rikosetsivä Tyador Borlú setvii kinkkistä murhamysteeriä kvanttilomittuneessa, mahdottomassa kaksoiskaupungissa."

• Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus) – "Suomalaiskirjailijan kansainvälinen läpimurtoteos. Räiskyvällä mielikuvituksella maalattu huikea tieteisooppera kertoo karismaattisesta mestarivarkaasta."

• Alastair Reynolds: Pääteasema (Like) – "Ihastuttavilla ideoilla pippuroitu näkemys kaukaisen tulevaisuuden yhteiskunnasta, joka on jakautunut teknologiselta kehitykseltään eritasoisiin vyöhykkeisiin."

• Johanna Sinisalo: Enkelten verta (Teos) – "Ajankohtaista ekotematiikkaa ja syvällistä mytologista pohdintaa yhdistävä hyytävä dystopia ihmisten ja eläinten valtasuhteista."

Asiantuntijaraadin Hannu Blommila, Toni Jerrman, Elli Leppä ja Antti Oikarinen kertovat voittajan loppukeväästä. Olen lukenut vain Miévillen ja Rajaniemen teokset, mutta muutamaan muuhunkin voisi vielä tutustua.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Lukulistalla 2/2012


Helmikuun lukulistalla on kolme uutukaista, joista kaksi on vielä ilmestymättä, mutta päätyvät sen sileän tien luettavaksi, kunhan saapuvat. Parhaillaan luen Kage Bakerin The Company -sarjan 4. osaa ja kesken on Miévillen Embassytownkin. Yritän saada jälkimmäisen loppuun kuun aikana, vaikka minulla on ollut sen kanssa keskittymishäiriöitä.

Lukulista näyttää siis tällaiselta:
  • Kage Baker: The Graveyard Game (kesken)
  • China Miéville: Embassytown (kesken)
  • Robin Hobb: City of Dragons
  • Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki (jos ilmestyy)
  • Lavie Tidhar: The Great Game

Ja saatanpa lukea jotain muutakin kuun aikana, jos ehdin/jaksan/kiinnostaa. Viime kuussa luin Fuugan synkälle saarelle, joten sen arvostelu ilmestyy lähipäivinä, kunhan vain osaisin ensin päättää mitä mieltä siitä olisin.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...